Kuva: Thinkstock
Taivaan tähden: Tautivuoteelta
Hämmentävää mutta totta, kaikissa ensi sunnuntain sairauskertomuksissa paranemiseen tarvitaan toisen ihmisen rohkea puuttuminen asiaan. On paranemisen takana sitten jumalallinen voima tai ei, merkittävää on asenteenmuutos, joka sairaassa puuttumisen myötä tapahtuu.
En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mihin ihminen tarvitsee ihmeitä. Parantamiskertomuksessa korostuu elämänlaadun paranemisen sijaan ympärillä olevien ihmisten reaktio. Ikään kuin heille pitäisi ihmeellä todistella Jeesuksen jumalallista voimaa.
Paljon suurempi ihme on se, että tavallinen ihminen uskaltaa puuttua toisen elämän pysähtyneeseen tilaan. Joka ohjaa ystävänsä terapiaan tai katkaisuhoitoon, ottaa riskin, että ystävyys katkeaa. Yhtä harvoin tulee katkeralle sanottua, että kielteisyys kiduttaa vain sinua itseäsi. Ystävät, jotka melkein tappavat toisensa perhehelvetissään, saavat osakseen vain toppuuttelevia lohdutuksia, eivät paneutuvaa keskustelua suhteen jatkumisen mahdollisuuksista.
Parantamiskertomuksissa sairaat eivät aina edes toivo paranevansa. He toivovat almua, jotta saisivat ruokaa mutta voisivat jatkaa vanhaan tapaan. Ihan niin kuin minä. Mieluummin kärsin vanhaa tuttua kuin astun vieraaseen uuteen.
Kuinka moni minun lähipiirissäni sairastaa omaa tilaansa, ja varjelen itseäni puuttumatta siihen? Mikä kaikki minussa itsessäni on juuttunut paikoilleen eikä suostu muuttumaan?
Jeesus, parantajani. Olen väsynyt olemaan ennallani.
13. sunnuntai helluntaista
Jeesus, parantajamme
Väri: vihreä
Valo: kaksi kynttilää
Teksti: Ps. 30:3–6, 12–13 tai Ps. 146:5–10; 2. Kun. 5:1–15; Ap. t. 3:1–10; Joh. 9:1–7, 39–41.
Jaa tämä artikkeli: