Oikeastaan en olisi paremmin voinut valita, vaikka olisin kuinka pitkään etsinyt. On minulla käynyt hyvä tuuri. Tai voi tämä olla johdatustakin. Mistä sen tietää. Kuva: Freeimages

Taivasikkuna: Ehkä kunnioitan sinua

Vasta arjessa kunnioitus mitataan.

• 08.01.2016 14:00
• Inari Varimo

Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne, se pappi sanoi silloin. Se oli niin nuorikin, että tiesiköhän se, mitä se käytännössä vuosien päästä oikein tarkoittaa. Miten tuota nyt oikein kunnioittaa? Sietämistä ja kestämistähän tämä on.

Kuka jaksaa kunnioittaa jotakuta, joka on koko ajan poissa ja senkin ajan, kun on paikalla, ei ole läsnä tässä arjessa. Minä en jaksa. Enkä tiedä haluanko.

Kyllä tuo minun vaimoni on sentään aikamoinen. Miten näppärästi hän saa pidettyä tämän arjen kasassa, muksut hymyilevinä ja paikat siistinä. Mihin minä joutuisin ilman häntä!

Oikeastaan en olisi paremmin voinut valita, vaikka olisin kuinka pitkään etsinyt. On minulla käynyt hyvä tuuri. Tai voi tämä olla johdatustakin. Mistä sen tietää.

”Hei, rakas”, se sanoi. ”Mikä?!”, minä kysyin. ”Rakas. Rakas vaimoni. Mitä kuuluu?” En yhtään tajunnut, mitä se puhuu ja mistä nyt tuulee. Ehkä sillä oli jokin taka-ajatus ja se oli tehnyt jotain väärää. Mutta juuri nyt en jaksanut välittää. Kävin vain istumaan lähelle. Olin aivan puhki. Se veti kainaloon, antoi nojata lämpöisen villapaitansa peittämään rintaan.

”Eikö me ollakin aika hyvä tiimi?” ”Mmm”, mutisin ja nuuhkin sen tuoksua pitkästä aikaa. Oli jotenkin hyvä olla niin lähellä. ”Muistatko, kuinka silloin naimisiin mennessämme meitä kehotettiin kunnioittamaan toisiamme, olemaan vaikeuksissa kestäviä, toivomaan, iloitsemaan ja olemaan yksimielisiä?”, se kysyi. Muistin hämärästi. ”Kuinka niin?” ”No”, se sanoi ja suukotti päälaelle, ”ehkä tämä ei aina ole ollut sitä, mutta aika hyvä perusta meillä on. Rakas, jatkathan sinä tämänkin vuoden minun kanssani?”

Kirjoittaja on Olarin seurakunnan seurakuntapastori, joka on löytänyt oman villapaitamiehensä ja opettelee arjen kunnioittamista – vaihtelevin seurauksin.