Tietyissä tilanteissa tuntuu kuin taivas koskettaisi maata. Kuva: Jukka Granström

Taivasikkuna: En ikävöi taivaaseen

Kaipuuttomuus ei kuitenkaan tarkoita, että eikö taivaaseen uskoisi.

• 10.04.2015 15:10
• Laura Vähäsarja

"Se marsu kuoli ja meni taivaaseen”, kertoo poikani tullessaan tuttavaperheen luota kylästä. Yllätyn, sillä en olisi arvannut, että kyläpaikassa asioille annetaan uskonnollinen selitys.

Keskivertosuomalaisen elämässä on karrikoiden kaksi tilannetta, joissa taivaasta puhutaan: kun lapset ovat pieniä ja kohtaavat ensi kertaa eläimen tai läheisen kuoleman sekä hautajaiset. Muulloin kysymys taivaasta on kaukainen. Iltalehden pääsiäisen alla teettämän ja julkaiseman tutkimuksen mukaan vain noin neljännes suomalaisista uskoo taivaaseen.

Itsekin pohdin taivasta vähän. Se ei ole arkeni eikä uskoni päällimmäinen kysymys. Minulla ei ole ikävä taivaaseen. Silti uskon siihen. Jos olisin iäkkäämpi tai menettänyt rakkaan läheisen, käsitykseni taivaasta olisi varmasti erilainen.

Itselleni olennaisempi kysymys kuin päädynkö kuoleman jälkeen taivaaseen vai helvettiin on kysymys, olenko taivaassa vai helvetissä nyt? Jeesus opettaakin, että taivasten valtakunta on myös maan päällä.

Kun uusi ihminen syntyy tai toista saatetaan haudalle. Niissä rajapinnoissa tuntuu taivas koskettavan maata. Nämä hetket antavat välähdyksen siitä, mitä on taivas tämän elämän tuolla puolen.

Vastakohtaisuuden kautta taivas on koko ajan läsnä. Siinä, että mikään ei ole täydellistä. Eivät ihmissuhteet, ei seurakuntayhteys eikä suhde Jumalaan. Tämä puolinaisuus aiheuttaa ikävän ja kaipauksen lähemmäs Jumalaa.

Sitä se taivas onkin, täydellisesti Jumalan yhteyteen pääsemistä. Ilman taivasta ei tässä arjessa koettu heikkokaan usko olisi mahdollinen. Jeesuksen täytyi kuolla ja nousta ylös, jotta hän voi olla nyt kanssamme sekä täällä alhaalla että ylhäällä. Tarvittiin risti yhdistämään – taivas ja maa.

Kirjoittaja on pastori ja Leppävaaran seurakunnan tiedottaja.