Takaisin Senegaliin
Raimo ja Teija Laineen tukikohta palasi tutun auringon alle.

Raimo ja Teija Laineen tukikohta palasi tutun auringon alle.

Takaisin Senegaliin

Raimo ja Teija Laine palasivat lähetystyöhön Dakariin vuosien tauon jälkeen.

Jumalanpalveluksen pitäisi alkaa kymmeneltä luterilaisessa Front de Terren seurakunnassa Dakarissa, mutta kirkkosalin ovi on kiinni vielä varttia yli. Sisällä on menossa yhä raamattupiiri.
Pihamaalle kokoontuu väkeä hiljakseen. Naisia värikylläisissä mekoissa, peruukeissa ja hiuslisäkkeissä, miehiä kauluspaidoissa ja perinteisissä boubou-asuissa, lapsia äitinsä selkään kiedottuina. Kättelykierroksia käydään, kuulumisia vaihdellaan. Kenelläkään ei ole kiire.
Puoli yhdeltätoista kirkkosali alkaa täyttyä. Nuorten kuoro vie monta penkkiriviä. Laulaessaan kuorolaiset huojuvat ja taputtavat käsiään, samoin seurakuntalaiset. Virttä säestää kitaristi ja kolme rumpalia. Tuulettimet kääntyilevät seinissä, ne, jotka toimivat. Menossa on viileä talvikausi, varjossa lämpötila on vain 29 astetta.
Alttarilla seisoo kaksi eriväristä pastoria. Liturgina toimii Moussa Marone, saarnavuorossa on Raimo Laine.
Jumalanpalveluskielenä Dakarissa on ranska, myös saarna kuullaan ranskaksi. Yksi seurakuntalaisista kääntää sen paikalliseksi kieleksi sereeriksi. Välillä kirkkoväki huutaa apua tulkkaajalle ja Laine käy neuvotteluja huomatessaan tulleensa väärinymmärretyksi.
Avonaisesta ikkunasta kantautuu pyhäkoululaisten heleä laulu. Alttaritaulussa istuu viimeiselle aterialle käynyt Jeesus opetuslapsineen. He kaikki näyttävät arabeilta.

Raimo, 55, ja Teija Laine, 54, muuttivat Dakariin toukokuussa. Raimo toimii Lähetysseurassa läntisen Afrikan ja Ranskan työn aluepäällikkönä. Teija, pappi hänkin, tekee tiedotustyötä ja vastaa kummilapsitoiminnasta.
Lähetystyöntekijöillä on ollut totuttelemista miljoonakaupunki Dakariin, mutta Senegalin maaseutu on heille tuttua. Jyväskyläläiset Laineet olivat maassa vuosina 1986–1995 kolme työkautta. Sen jälkeen he viettivät kolme vuotta Suomessa ja palasivat vielä yhdeksi työkaudeksi Senegaliin.
”Entiseen on nyt se ero, että olemme kahden. Kolme lapsistamme on jo naimisissa”, Teija sanoo.

Suomen Lähetysseura rantautui islaminuskoiseen Senegaliin 1970-luvulla. Parhaimmillaan kirjoilla oli viitisenkymmentä lähettiä, joista noin 30 oli kerrallaan maassa.
”Lähetystyöntekijät onnistuivat työssään eli tekivät itsensä tarpeettomiksi”, Raimo kuvailee.
Nyt suomalaisia lähettejä on maassa alle kymmenen. Heidän tilalleen on astunut paikallisia työntekijöitä.
Suomen Lähetysseura tekee yhteistyötä Senegalin luterilaisen kirkon kanssa ja vastaa suurelta osin sen budjetista. Kirkollisveroa ei ole.

Senegalissa on 13 luterilaista seurakuntaa ja lisäksi evankelioimisalue, jolla ei ole omaa pappia. Seurakuntiin kuuluu viitisen tuhatta jäsentä, ja suurin osa heistä asuu maaseutukylissä. Front de Terren seurakuntalaisista suurin osa on maalta pääkaupunkiin muuttaneita opiskelijoita ja kotiapulaisia.
”Nuoret ovat Dakarissa seurakunnan kantava voima. Kun yhtenä sunnuntaina menimme messuun, vartija sanoi, ettei täällä ole ketään. Nuoret olivat sinä viikonloppuna leirillä”, Teija kertoo.
Senegalissa on asukkaita 12–14 miljoonaa. Tarkkaa lukua ei tiedetä, sillä vain reilut puolet kansasta on merkitty syntymärekisteriin. Senegalilaisista noin viisi prosenttia on kristittyjä, ja heistä suurin osa on katolilaisia. Lisäksi on baptisteja, helluntailaisia ja muita pieniä kristillisiä ryhmiä luterilaisten lisäksi.
Laineiden kerrostalokoti sijaitsee vajaan kymmenen kilometrin päässä Dakarin ydinkeskustasta. Taksilla sinne on vaikea löytää, sillä lähellä ei sijaitse maamerkkiä, jonka kuskit tuntisivat. Osoitteiden tai karttojen avulla ei Dakarissa suunnisteta.
Teija ja Raimo heräävät aamuisin ennen kuutta. Eivät omasta tahdostaan vaan siksi, että kodin vieressä on moskeija.
”Rukouskutsu on aamuisin lempeä, mutta illalla säikähdän vuorolaulun alkamista”, Teija sanoo.
Senegal on Laineiden mukaan hyvä esimerkki uskontojen rauhaisasta rinnakkaiselosta.
”Maaseudulla asuvasta sereeriperheestä joku saattaa olla katolinen, toinen muslimi ja kolmas luterilainen. Ja joku hoitaa uhraamiset esi-isien hengille”, Raimo huomauttaa.
Entiseltä lähetiltä vapautunut koti on tilava. Neljänä päivänä sitä siivoaa kotiapulainen Binette Gomis, joka valmistaa myös ruoat. Teija hoitaisi kotia mielellään itse, mutta ulkomaalaisten velvollisuuksiin kuuluu palkata paikallinen työntekijä.
Gomis pesee lattiat päivittäin. Se on tarpeellista, kun on hiekkamyrskyjen aika. Hienoa hiekkapölyä kantautuu kaikkialle.
Valokuvat lapsista ja lapsenlapsista ja ryhmäkuvat sukujuhlista ovat kehyksissä Laineiden Senegalin-kodin makuuhuoneen ja vierashuoneen seinillä. Onneksi on Skype, internetin ilmainen puheluohjelma. Sen avulla säilyy yhteys sukuun.

Laineet tuntevat olonsa turvalliseksi, vaikka Dakar on väkivaltaisen kaupungin maineessa. Ulkomaalaisten ryöstöt ovat lisääntyneet, ja joissain kaupunginosissa paikallisetkin joutuvat varkauksien uhreiksi. Dakarissa Teija Laine voi pukeutua shortseihin kuten Suomessa, mutta maaseudulla on vanhoillisempaa. Asun pitää olla peittävä.
Molemmilla on paljon töitä maaseudulla ja etenkin Fatickin kaupungissa, joka sijaitsee 150 kilometriä Dakarista kaakkoon. Siellä sijaitsee Senegalin luterilaisen kirkon keskus.
Fatickiin menee nyt hyvä ja nopea uusi tie, mutta matkanteko siitä eteenpäin on pelkkää monttua. Jotkut osuudet tukkeutuvat Maliin menevistä tankkirekoista. Sadekaudella Fatickista Mbouriin kulkeva tie katkesi kokonaan.
Heinäkuusta lokakuuhun Senegalissa on kosteaa ja kuumaa. Hyvin kuumaa.
”Se on kauhean väsyttävää. Nyt olemme nukkuneet kaksi yötä ilman ilmastointia”, Teija iloitsee.
Dakarissa pitkään työskennellyt lähetti Katriina Mäkelä osasi lohduttaa jo hyvissä ajoin, että viileys alkaa kaupungissa 17. marraskuuta.
”Se piti paikkansa. Taivas on ollut siitä lähtien pilvien peitossa ja lämpötila on laskenut alle kolmenkymmenen.”

Raimo Laine on palannut juuri työmatkalta Namibiasta. Hänen tehtäväkuvansa on laaja, mutta pääasiassa hän tekee hallinnollista työtä.
”Huolehdin siitä, että lähettien verot, vuokrat ja vakuutukset maksetaan. Pelkkä puhelinlaskun kuittaaminen voi tietää tuntien istumista puhelinlaitoksella. Tärkein työni on varmistaa, että läheteillä on hyvä olla”, Raimo sanoo.
Nykyään lähetystyö on projektipohjaista. On kehitysyhteistyöprojekteja ja kirkollisen puolen hankkeita, kuten seurakuntien evankelioimistyötä.
Maaseudun kehittämishankkeeseen liittyy kaivojen rakentamista, kompostoinnin opettamista ja tuotannon tehostamista. Erään hankkeen tavoitteena on, että lapset voisivat aloittaa koulunkäynnin omalla kielellä. Nyt opetus käynnistyy heti ranskaksi.
Teijaa työllistävät eniten kummiyhdyshenkilön tehtävät. Kesän alussa hänellä oli vielä aikaa huolehtia tiedotuksesta, mutta nyt se tahtoo jäädä vähemmälle.
Jokaisessa seurakunnassa on yksi vapaaehtoinen yhdyshenkilö, joka on yhteydessä kummioppilaisiin ja vanhempiin. Syys-marraskuussa Teija kiersi kummityön paikallisen vastuuhenkilön kanssa kaikki seurakunnat ja piti kokouksia, joissa kummioppilaat ja heidän edustajansa olivat paikalla – äiti, isä, sisarus tai muu huoltaja.
Kolmasosa kummioppilaista on orpoja tai puoliorpoja. Kaikki ovat vähävaraisia. Osa on vammaisia.
Kummioppilaista nuorimmat ovat 6-vuotiaita. Myös lasten koulutusta perusopetuksen jälkeen tuetaan, ammattitutkintoa tai yliopistotutkintoa.
Noin kolmestasadasta kummioppilaasta 159:llä on ikioma kummi Suomessa. Nykyään ei anneta enää henkilökohtaisia kummilapsia vaan kummit ovat ryhmäkummeja.
Lapset, joilla on heikoimmat edellytykset yhteisössä, ovat etusijalla Lähetysseuran toiminnassa.
”On tärkeää, että tuki menee kaikkein eniten apua tarvitseville”, Teija sanoo.

Laineet nauttivat senegalilaisten välittömyydestä ja kiireettömistä kohtaamisista. Eurooppalaisilla on kellot, afrikkalaisilla on aikaa, kiteyttää eräs seurakuntalaisista.
Kirkon pihalla istuskelee aina ihmisiä. Osa pelaa korttia, osa katselee katoksessa televisiota. Hiuksia laitetaan, lapsia imetetään, lepäillään maton päällä. Pidetään vartijalle seuraa. Juodaan teetä. Laitetaan ruokaa.
Jumalanpalveluksiin ei tulla pistäytymään. Messun jälkeen on aina kuulumiskierros. Uudet ihmiset käyvät esittäytymässä ja joku raamattupiiriläisistä kertoo, mitä aihetta on käsitelty viimeksi.
Kuukauden ensimmäisenä sunnuntaina messun jälkeen nautitaan yhteinen ateria ja kuullaan samalla opetusta. Papit kättelevät seurakuntalaiset ennen messua ja sen jälkeen. Kaikki kättelevät toisensa kirkon pihamaalla. Vieruskaverit kätellään kirkossa. Kaikkeen tähän kuluu runsaasti aikaa.
”Yhtenä sunnuntaina olimme vasta neljältä kotona”, Raimo muistelee.
Seurakuntalaiset osallistuvat jumalanpalvelukseen aktiivisesti. Ennen esirukousta pappi kyselee rukousaiheita, ja rukoustehtävään määrätty kuuntelee korva tarkkana ja rukoilee toivottujen aiheiden puolesta omalta paikaltaan. Ilmoitusasioita lähetetään lapuilla luettavaksi messun lopussa.
”Olimme kolmetoista vuotta pois täältä. Hiukan haparoiden tulimme takaisin, mutta oli mukava huomata, että meitä oli kaivattu”, Teija kertoo.

Jaa tämä artikkeli: