Taksikuski näkee työssään elämän koko kirjon.Kymmentuntisen ajovuoron aikana matkamittariin kertyy 200–300 kilometriä.
Taksissa Stadi tulee iholle
Taksissa ei tapahdu vain yöaikaan. Siellä syntyy päivälläkin tarinoita ja kohtaamisia. Monelle helsinkiläiselle taksinkuljettaja on päivän ainoa juttukaveri.
Itsenäisyyspäivänä saan keikan ”hyvään” osoitteeseen Helsingin eteläisessä kaupunginosassa. Olen innoissani – ehkä saan viedä jonkun tärkeän henkilön Linnan juhliin. Tai kunniamerkkejä hakemaan. Sellaisiakin keikkoja on, kertoo kollega tolpilla.
Neljä vuotta sivutoimisesti taksin ratissa on avannut minulle uudenlaisen näkökulman Stadiin – inhimillisen ja intiimin.
Kymmentuntisen ajovuoron aikana matkamittariin kertyy keskimäärin 200–300 kilometriä. Siis suunnilleen saman verran, jos ajaisi Helsingistä Hankoon ja takaisin. Useimmiten päivävuoro kuluu kantakaupungissa ristiin rastiin ajaen: Munkasta Töölöön, Töölöstä Stockalle, Espalta Pitskuun, sieltä takaisin keskustaan ja niin edelleen. Välillä piipahdetaan Vuosaaressa, Laajasalossa tai Espoon puolella. Joskus tulee pitempi keikka Kirkkonummelle tai Porvooseen. Kerran olen vienyt lääkepurkin Meilahdesta Mikkeliin.
Arkipäivä taksissa alkaa tutun kuvion mukaan. Kun aamulennoille menevät on viety Helsinki-Vantaalle, on aika hoitaa vieraat hotelleista kokouksiin ja tapaamisiin. Sen jälkeen voi mennä odottelemaan asiakkaita Olympialaiturille tai Katajanokalle.
Yksittäisiä keikkoja vuoroon mahtuu 15–20. Se tarkoittaa toistakymmentä erilaista kohtaamista päivän aikana. Taksissani saattaa peräjälkeen istua kiireinen kansanedustaja, kuuluisa kapellimestari pipo silmillä, vastasynnyttänyt äiti vauvansa kanssa ja sotaveteraani, joka pyytää anteeksi aiheuttamaansa vaivaa. Päivän asiakkaista muodostuu kirjava kokonaisuus, kohtaamisten ketju, joka joskus jää ajatuksiin pitkäksi aikaa.
Perillä odottaa vanha, hyvin vaivalloinen ja ärtyisä mies pyörätuolissa. Olemme molemmat yltä päältä hiessä, ennen kuin olen saanut autettua hänet pyörätuolista taksin takapenkille ja kasattua pyörätuolin takakonttiin.
Venäläinen kuljettaja kertoi, että vuoden ajan hän tunsi itsensä iltaisin todella väsyneeksi päivän asiakkaista ja heidän tarinoistaan. Sen jälkeen alkoi helpottaa. Toinen kollega vertasi taksikuskina olemista papin tai terapeutin työhön: taksin takapenkki on hyvä rippituoli tai psykiatrin sohva. Parikymmentä minuuttia aikaa tunnustaa tekonsa ja katua.
Taksinkuljettaja on paljon vartija. Hänelle ojennetaan kauppakasseja, kävelykeppejä, rollaattoreita, pikkuvauvoja ja olutkärryjä. Häntä pyydetään noutamaan asiakas sairaalan kahviosta ja viemään kotiin sisälle asti. Hän näkee ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden.
Vanha mies pyörätuolissa ei ole menossa Linnan juhliin. Hän haluaa parin sadan metrin päässä olevaan lähikauppaan. Tarjoudun käymään kaupassa miehen puolesta, sillä minua kauhistuttaa ajatus nostaa tuoli taas autosta ja auttaa hänet siihen istumaan. Mies ilahtuu kovasti. Hän ojentaa luottokorttinsa ja pyytää ostamaan nakkeja, kirsikkatomaatteja ja olutta. Oikea itsenäisyyspäivän juhla-ateria!
Taksissani olen kiidättänyt verta valuvan miehen paikattavaksi Mariaan, nuoren parin vihittäväksi maistraattiin ja pienen tytön kastettavaksi Uspenskin katedraaliin. Minulta on kysytty neuvoa tyttöystävän kosintaan. Minulle on kerrottu koskettava tarina tyttären itsemurhasta.
Vanhalle naiselle haimme mustaherukoita torilta: rouva istui autossa ja osoitti kepillään, kenen myyjän luo piti mennä. Olen ollut maanis-depressiivisen henkilön kanssa huonekaluostoksilla mittarin raksuttessa parkkipaikalla. Kerran vein muistihäiriöisen herran sairaalasta kotiin Länsi-Suomeen. Matkalla hän hävisi hetkeksi kahvilassa, mutta onnekseni löysin hänet kahvilan takapihalta.
Taksissani on ollut sodan pommitukset Helsingissä kokenut, varhain leskeksi jäänyt nainen, joka kuumana kesäpäivänä iloitsi siitä, että talon mattoparvekkeella saattoi juoda kahvit varjossa.
Kolme kertaa olen matkan päätteeksi saanut pusun poskelle: espanjalaiselta sirkusklovnilta, sairaalaan menossa olleelta kehitysvammaiselta pojalta ja vanhalta mieheltä Lauttasaaressa. Olen vienyt 45 vuotta naimisissa olleen avioparin teatteriin juhlistamaan hääpäiväänsä. ”Me vain hengaillaan vielä yhdessä”, he sanoivat nauraen.
Perillä vanhan miehen talon edessä autan hänet pyörätuoliin, työnnän hissiin ja autan avaamaan kotioven. Jätän hänet sinne yksin istumaan, puolipimeään eteiseen, pölyisen kristallikruunun alle.
Taksin ikkunasta voin nähdä kasvavan Helsingin inhimillisen kokoisessa mittakaavassa.
Vaikka kaupunginosat ovat ilmeeltään ja historialtaan erilaisia, ovat ihmiset niissä samoja: sairaalasta kotiin kaupan kautta palaavia, matkalle lähteviä, kokouksiin ja kouluun kiirehtiviä, juhlimaan aikovia ja juhlimasta tulevia. Samat asiat liikuttavat ihmisiä – asuivat he sitten Kaivopuistossa, Puistolassa, Lauttasaaressa tai Vuosaaressa.
Jaa tämä artikkeli: