Tapettiliima
Halusin kertoa siitä ohikiitävästä hetkestä, jota juuri vieraassa kaupungissa kaukana täältä todistin, mutta en saanut sitä sanoiksi. Miten muotoillaan lauseeksi pakahtuminen, joka sähköistää koko ruumiin?
Yritin kyllä, mutta hetken kuluttua hengästymiseni lumo oli jo poissa. Minulle nyökyteltiin hyväntahtoisesti, vaikka yritin kertoa sellaista, mikä oli saanut minut suunniltaan.
Yhtä turha puhua Jumalasta, minä ajattelen. Väri putoaa hänestä, kun vain aloitankin. Jumala rakentuu katseenpuolikkaista ja äänenriekaleista, tuskin aistittava tuoksu ja ihoa pitkin kulkeva ilmavirta kerrallaan. Hän on minussa kuin vanhan talon moneen kertaan tapetoitu seinä. En pääse enää käsiksi siihen, mitä oli ensin, vaikka se, mikä on nyt, on muhkuralla kaikesta siitä, mitä on ehtinyt olla.
Sanovat uskoa yksityisasiaksi. Yhteisöön rakastetut nauravat sellaiselle puheelle. Monen kohdalla se on kuitenkin ainoa vaihtoehto. Ei ole enää yhteisiä sanoja sille, mistä elämänhalua ja lohdutusta vuotaa.
Kun vuosisatainen patina putoaa uskon salaisuuksien kyljestä kuin väri puhki puhutusta Jumalasta, jäljelle jää vain tapettiliima, rakastavat teot. Harvoin saarnaan niillä.
Jaa tämä artikkeli: