Tappajafarkut ja muita vaatekriisejä
Kuva: Esko Jämsä

Kuva: Esko Jämsä

Tappajafarkut ja muita vaatekriisejä

Maailma kylässä -festivaali täyttää jälleen Kaisaniemen puiston ja Rautatientorin musiikilla ja asialla 24.–25.5. Tutkija Outi Moilala puhuu lauantaina kello 17.40 ”tappajafarkuista” ja muista ”vastuuttomista vaatteista” samannimisen kirjansa pohjalta.

Suomalaisten käyttämistä vaatteista enää pieni osa valmistetaan Suomessa. Valtaosa vaatteistamme ommellaan Aasiassa, etenkin Kiinassa.

– Ei ole synti valmistuttaa vaatteita kehitysmaissa. Mutta olisi tärkeää, että me kuluttajat voisimme valita vaatteita, joista voimme varmasti tietää, että niiden tekijälle maksettu palkka riittää elämiseen, sanoo Outi Moilala.

Jonkinlaista reilua kauppaa siis kaivataan vaatealallekin. Se tarkoittaisi esimerkiksi nälkäpalkkojen korottamista, kohtuuttomien työaikojen ja ylitöiden vähentämistä sekä jätevesien puhdistamista. Nyt ompelija voidaan pakottaa tekemään jatkuvasti 14-tuntista työpäivää palkalla, jolla elää nipin napin yksi ihminen.

Outi Moilalan mielestä hiekkapuhalletut farkut ovat kaikkein epäeettisin vaate. Lapset ja aikuiset puhaltavat hiekkaa putkesta farkkujen päälle, jotta niistä saadaan kuluneen näköiset. Kivipölylle altistuminen pilaa työntekijän keuhkot nopeasti. Moni lapsityöläinen ei koskaan täytä kolmeakymmentä.

– Onneksi tuo muoti on muuttunut. Tänä keväänä kaupat ovat täynnä mustia ja värillisiä farkkuja, joita ei hiekkapuhalleta, Moilala on pannut ilahtuneena merkille.

Sekä yritykset että kansalaisjärjestöt ovat kehittäneet valvontajärjestelmiä, jotta tehtaiden oloja saataisiin parannetuksi. Ammattiyhdistysliike toimii, mutta monissa tehtaissa järjestäytyminen on kielletty ja liittoon kuulumisesta saa potkut.

Tunnetuimpia ovat yritysten oma BSCI-järjestelmä, jossa on mukana monia suomalaisfirmoja Keskosta Marimekkoon, sekä järjestöjen kehittämä SA8000-standardi. Ay-liike on mukana myös kansainvälisessä Clean Clothes -kampanjassa.

BSCI-järjestelmässä yritetään valvoa sitä, että merkkivaatteita valmistavat tehtaat noudattavat oman maansa työlainsäädäntöä. Moilala kertoo, että Kiinassa ja Intiassa on oikein hyvä työlainsäädäntö; sitä vain ei noudateta.

Hinta on halpatuontivaatteiden kilpailuvaltti. Clean Clothes on laskenut, että t-paidan hinnasta ompelijan palkka on 0,4 prosenttia ja puuvillanpoimijan palkka 0,04 prosenttia. Vaatekaupan osuus on puolet, josta se luonnollisesti vähentää omat kulunsa.

Fair Wear Foundation laski, paljonko 29 euroa maksavan paidan hinta nousisi, jos intialaisen ompelijan kuukausipalkkaa korotettaisiin kerralla yli kaksinkertaiseksi, 48 eurosta 116 euroon. Paita maksaisi silloin 30,57 euroa. Myös brändiyrityksen ja agentin saamat osuudet nousisivat hieman.

Mitä eettinen kuluttaja sitten voi tehdä vaatekaupassa? Auttaako hikipajapaitojen boikotointi?

– Älkää boikotoiko! Ompelijat eivät tahdo sitä. He vain menettävät työnsä. Jos haluaa tehdä protestin tuotanto-oloista, siitä kannattaa kertoa brändiyritykselle. Eivät ne muuten tiedä, minkä takia tuotetta ei osteta, Moilala neuvoo.

P.S. Nautin kaikesta ilmaisesta kuten merenrantakävelyistä. Tykkään asua merikaupungissa.

Ihmettelen markkinakoneiston voimaa. Muodit saadaan muuttumaan, ihmisten makuun voidaan vaikuttaa ja kertakäyttökulttuuri on synnytetty.

Ostan omat vaatteeni käytettyinä. Ihmiset laittavat nykyisin uskomattoman hyvää tavaraa kiertoon.

Eira Serkkola

Jaa tämä artikkeli: