Tapulin seurakuntakoti, in memoriam
Kun Tyrvään vanha kirkko 1997 paloi, itkin. Vuosisatainen elämä, rukoukset ilossa ja surussa, haihtuivat liekkeihin. Se, mitä nousi tuhkasta Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan kätten työnä, teki vaikutuksen. Silti suru jäi kuin läheisen kuollessa.
Kun kuulin Malmin seurakuntaneuvoston päätöksestä luopua Tapulin seurakuntatalosta, tunsin samaa surua. Paikkaa, jonka ohi kuljen päivittäin, ei enää tule olemaan ainakaan sakraalitilana. Mitä tapahtuu siellä, missä on iloittu ja itketty, on hämärän peitossa.
Pankinjohtajan poikana ymmärrän toki taloudelliset realiteetit. En kadehdi niitä, jotka joutuvat päätöksiä tekemään, enkä syytä niitä, joiden velvollisuutena on tehdä johtopäätökset.
Surua seuraa arvottomuuden tunne: asun nyt Jumalan selän takana. Kristikunta ei ulotu enää tänne, näihin ihmisiin, sanottiin strategioissa mitä tahansa. Ajattelen Helsingin uusia kaupunginosia sata vuotta sitten. Alueita, jotka kehittyivät kaukana hengellisen elämän keskuksista. Elämä keskittyy taas muualle. Tässä kehityksessä Tapuli, Pukinmäki ja Siltamäki ovat syrjäseutua.
Uskonko, että tästä seuraa jotain uutta ja hyvää? Tahtoisin uskoa. Koen velvollisuudekseni ylläpitää toivoa niiden keskuudessa, jotka ovat kokeneet suuren menetyksen. Haaste kannatella uskoa on kuitenkin pysäyttävä. Eteenpäin on silti mentävä, tuntuu nyt miltä tahansa. Ikävä silti jää kotia, jossa on saanut kohdata Jumalan.
Esko M. Laine
pastori, Malmin seurakunta
Jaa tämä artikkeli: