Tarvitsemme välittämisen kulttuuria
Suru on syvin läheisillä, mutta koskettaa eri tavoin meitä kaikkia. Kautta Suomen pohditaan jälleen, mikä saa ihmisen toimimaan näin tuhoavalla tavalla.
Nuorten tekemät joukkosurmat tuntuvat jo tapahtumien ketjulta. Myyrmanni, Jokela, Kauhajoki, Utøya, Hyvinkää. Yhteisiä tekijöitä on löydetty tekijöiden syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä. Päättäjät ovat antaneet varoja nuorten pahoinvoinnin hoitamiseen ja sen huomaamiseen ajoissa. Aselain tiukentamisesta on keskusteltu.
Pahinta mitä meille voi tapahtua on, että totumme tähän. Kun tarpeeksi monta kertaa joudumme lukemaan lehdistä kaavakuvia murhaajan reiteistä ja uhreista, joukkosurmat arkipäiväistyvät. Tai mielemme puolustautuu ja kieltäytyy ottamasta enää vastaan perusturvaamme järkyttäviä uutisia. Jos näin käy, menetämme toimintakykymme.
Silmitön väkivalta viattomia sivullisia kohtaan herättää edelleen monenlaisia tunteita: pelkoa, hämmennystä ja myös vihaa. Tekijän motiiveja ja taustaa selvitetään, mutta tekoa ei tarvitse eikä voi hyväksyä. Vihan tunne on luonnollinen reaktio, kun kohtaamme jotakin näin käsittämätöntä. Viha ei kuitenkaan vie eteenpäin.
"Jos yksi ihminen pystyy näyttämään näin paljon vihaa, ajatelkaa, kuinka paljon rakkautta me kaikki voimme näyttää yhdessä." Nämä Utøyan joukkosurmasta selvinneen Stine Renate Håheimin sanat jäivät elämään Norjan tragediasta.
Suomessa joukkosurmiin on puututtu lisäämällä asiantuntijaresursseja. Se on erinomainen asia, mutta ei yksin riittävä. Emme voi siirtää vastuuta vain yhteiskunnalle. Päättäjien toimenkuvaan kuuluu löytää viranomaisratkaisuja, mutta yksittäisinä ihmisenä meidän vastuumme on toimia omassa ympäristössämme.
Kyse on välittämisestä, siitä Stinen peräänkuuluttamasta rakkaudesta.
Hyvinkäällä ihmiset lohduttivat toisiaan. Surussa löydämme toisemme. Välittämisen kulttuurin tulisi olla arkipäivää. Nuorten kanssa toimivat kertovat jatkuvasti lasten ja nuorten ”aikuisen nälästä”. Lasten ja nuorten tukiverkostot voivat olla hyvin hauraita. Apua ei aina osata hakea, vaikka olisi tarvetta.
Tarvitsemme sellaista ilmapiiriä, jossa naapurinkin lapsesta saa kantaa huolta; missä koko kylän kasvattaja ei ole ikävä toisten asioihin puuttuja, vaan vastuunkantaja.
Taivaallinen Isämme on luvannut olla kaikkien surevien ja ahdistuneiden rinnalla, lohdutti Espoon piispa Tapio Luoma surevia Hyvinkäällä. Me ihmiset olemme Isämme käsiä maailmassa, surussa ja arjessa.
Urpu Sarlin
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: