Kuva: Timo Saarinen
Tätä en usko
Helmi, 55, ja Marko, 45, eivät ole löytäneet uskoa, joka saisi tunteen liikkeelle ja tyydyttäisi myös järkeä ja oikeustajua. Meillä ei ole valmiita vastauksia, mutta pohditaan yhdessä.
Helmi, 55
Jeesus ei tule sydämeeni
Laulan adventtikirkossa virttä, joka kysyy, tahdonko ottaa Jeesuksen vastaan sydämeeni. Miten yksinkertaisesti kirkko kysymyksen asettaakaan.
Olen yrittänyt saada Jeesusta sydämeeni, mutta ponnistukseni eikä mielikuvitukseni eivät riitä.
Mitään ei tapahdu.
Olenkohan liian älyllinen? Kuulun kirkkoon ja arvostan Jeesuksen opetuksia, mutta en tunnetasolla
saa yhteyttä. Alan siksi myös epäillä: jos Jeesus elää, miksi hän ei näe ja auta? Onhan tässä yritetty tältä puolen jo muutama vuosikymmen.
Käyn ajoittain kirkossa ja toivon tulevani kosketetuksi. Mutta kirkon menot ovat niin muodollisia ja etäisyyttä pitäviä. Meidän toisilleen vieraiden ihmisten kesken ei ole yhteyttä. Pappi puhuttelee älyä. Suljettuun kirkkoon ei voi mennä yksin hiljentymään.
Kertookohan tämä kaikki siitä, että kirkossa tarvittaisiin suurta sydämen vallankumousta?
Nykyihmistä ei ravitse älyllinen sana, vaan elävä ja lämmin tunne, oikea yhteys ihmisten kesken.
Liian radikaalia kirkollemme?
Juhani Huttunen: Joku on luonnehtinut minuakin liian älylliseksi. Usein tilanne menee niin, että kysyn vain talonpoikaisjärkisen kysymyksen, joka torjutaan sanomalla, että nyt sinä älyllistät liikaa. Kyse ei ole älyn määrästä vaan siitä, että niin sanotut tyhmät kysymykset ovat kiusallisia.
Pidän tärkeänä, ettei usko ole ”älytöntä” eli elämyksellisyyttä vailla älyllisyyttä. Viihde opettaa, että järki ja tunteet ovat vastakohtia. Tosiasiassa tunteetkin ovat älyllisiä asioita – älyä vain ei saa rajata liian kapeasti. Älyn ja tunteen tasapaino merkitsee, että tunne on aivan yhtä perustava kuin järki. Tunteet ovat läsnä silloinkin, kun pää väittää, ettei tunnu miltään.
En kutsu itseäni julkisesti ”uskovaiseksi”, koska jokin ilmaisussa kalskahtaa kolkolta ja ylimieliseltä. Ihmiset tunkevat kaikkien yksityisyyden rajojen yli, koska he haluavat verrata itseään muihin. Siitä seuraa erikoinen ”uskovaisen muotti”, johon pitäisi mahtua. Jos esimerkiksi läheisesi kuolee, kukaan meistä ei voi tulla sanomaan, mikä on oikea tapa surra suru pois. Samalla tavalla kukaan ei voi ronkkia uskonelämääsi.
Itseäni puhuttelee herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen neuvo, että tunteeseen ei saa ripustautua. Jos uskon mitaksi otetaan tunnetila, silloin uskonelämän päämääräksi kehittyy näiden tunteiden tavoittelu. Juuri tällaista Ukko arvosteli kovin sanoin, koska tällöin tunteista tulee jumala.
Kirkko muuten opettaa, että Pyhä Henki herättää uskoa seurakunnassa missä ja milloin se itse näkee parhaaksi. Sinä et voi puristaa itsestäsi ulos muita kuin keinotekoisia uskonnollisen kokemuksen jäljitelmiä. Ihminen pystyy vain matkimaan, mutta aito ja alkuperäinen usko on muuta kuin ihmistekoa. Voi olla, ettei ihminen eläessään saa mitään hengellisiä väristyksiä.
Uskon kannalta ne eivät ole olennaisia. Usko on mitali, jonka toinen puoli on rakkaus. En tajua, miksi jotkut vaahtoavat uskon oikeellisuudesta ja määrästä, mutteivät puhu lainkaan rakkaudesta.
Marja Kuparinen: Harvoinpa se usko ponnistelemalla syntyy. Kun yrittää kovasti kurottaa itsensä ulkopuolelle, voi ote irrota siitä ainoasta, josta kannattaa pitää kiinni: omasta elämästä.
Kirjassa Silitä kissaa. Hengellisiä harjoituksia hengästyneille tiivistetään olennaiseen: ”Olet täsmälleen siinä, mitä teet paraikaa. Jumala on nyt. Et voi kohdata Jumalaa missään, missä et itse ole, etkä missään, mitä ei ole olemassakaan. Mutta tässä ja nyt voit.”
Itselleni tulokulma kristinuskoon on siirtynyt vuosien aikana yhä enemmän meditaation suuntaan. Tärkeintä on elää oman elämän nyt-hetkeä.
Jumala ei ole ulkopuolella ja etäällä. Kun pysähdymme ja kuulostelemme, missä olemme, hän on lähellä. Kun katsomme rehellisinä elämämme tosiasioita, hän ei ole kaukana. Vähitellen voimme tunnustaa luottamuksemme: Jaksan elää, sillä sinä olet kanssani.
Ihmisinä olemme erilaisia. Toiselle uskonnolliset tunteet ovat tärkeitä, toiselle yksinäinen välähdys maailman kauneudesta ja kaiken ykseydestä on aito kokemus Jumalasta. Tärkeintä on olla oman laatunsa mukainen.
Toivot tulevasi kirkossa kosketetuksi ja löytäväsi yhteyden toisiin. Joskus se onnistuu, joskus taas tuntuu mahdottomalta – varsinkin jos saarnan ajatus ei tavoita tai itse on levoton. Onneksi jää ehtoollisen pyhä läsnäolo, joka yhdistää niin älyköt kuin tunteilijatkin.
Minua on auttanut yksinkertainen juttu: Annan joskus puheiden mennä kuin vesi teflonpannun pinnalta ja keskityn pieneen mietiskelyyn. Saman voi tehdä kotona – vaikka vain yksi puhutteleva raamatunjae seurana.
Rentoudu, hengitä ja kuulostele, missä olet elämässäsi juuri nyt. Miltä sinusta tuntuu? Mitä nousee mieleesi? Elämäsi kätketty perusta, Jumala, on kanssasi. Miltä tuntuu katsella elämääsi ja itseäsi hänen kanssaan?
Jokainen oma ajatus Jumalasta on tärkeä. Jos lepo ja luottamus ovat uskon perusta, moni asia alkaa muuttua.
Tommi Sarlin: Helmi, tunnistan kokemuksesi siitä, että kirkonmenot tai sen sanoma eivät kosketa tunteita. Olen monesti itsekin istunut messussa, jossa pappi tuntuu käyvän liturgiaa läpi kuin pöytäkirjaa! Onneksi olen osallistunut sellaisiinkin messuihin, joissa lähes kaikki on tuntunut kummallisen elävältä.
Olen pitkälti samaa mieltä kanssasi siitä, ettei ihmistä ravitse vain älyllinen sana, vaan lämmin tunne ja yhteys ihmisten välillä. Elämmehän useimmat esimerkiksi töissä jatkuvien älyllisten haasteiden keskellä, joissa ratkomme visaisia pulmia pitkin päivää. Kun olen vapaalla, en totisesti halua kuulla enää yhtään esitelmää vaan etsin kirkostakin jotain muuta.
Minulla ei ole vastausta siihen, miten esimerkiksi Jeesuksen sanat voisivat sinua liikuttaa. Omasta puolestani voin sanoa, että usein turtumus liittyy siihen, että olen jostain syystä etääntynyt omasta sisimmästäni. Siihen esimerkiksi hiljaisuuden retriitit ovat olleet oivallista lääkettä.
Tulee mieleen, että oletko keskustellut tästä aiheesta jonkun toisen kanssa? Asioista puhuminen nostaa pintaan tunteita, jotka voivat olla itselle yllättävää vihaa, pelkoa tai liikutustakin. Saattaa olla, että sitä kautta voisit päästä joidenkin esteiden ylitse, joista et ehkä itsekään ole tietoinen.
Luostarikirjallisuudesta on jäänyt mieleeni ohje, jonka mukaan suuria tunteita ei kannata tavoitella vaan pikemminkin välttää. Siihen saattaa liittyä paljonkin viisautta: jokainen tietää, kuinka tunteet vaihtelevat. Tunteet ovat viisaita, mutta liikaa niiden ei kannata antaa itseään kuljettaa.
Marko, 45
Pääsiäinen on este uskoon tulemiselleni
”Sinun syntiesi vuoksi ristiin naulittu” - sanotaan, mutta minä en ymmärrä enkä hyväksy tätä.
Onko Jumala niin armoton ja julma, että hän tarvitsee uhrilampaan? Eikö häntä muuten olisi voitu hyvittää? Olen rauhan mies, enkä halua, että joku joutuu kärsimään puolestani. En tahdo vastaanottaa pääsiäisen armolahjaa.
Yritän pääsiäisen aikaan keskustella asiasta uskovien ystävien kanssa, mutta en saa tyydyttäviä vastauksia. Olen jo melkein luopunut toivosta. Kummallista, että muut ovat vain kiitollisia Jeesuksen ruumiista ja verestä.
Eihän tavallisen hyvä isä uhraisi lastaan oman oikeuskäsityksensä vuoksi. Jos Jumala on rakkaus, miksi hän ei keksinyt rakkauden väkivallattomia keinoja? Miksi hän ei näyttänyt meille ihmisille mallia väkivallattomuuden kulttuurista?
Raamatussa on paljon hyvää ja oikeata. Olisin mielelläni kristitty niin, että tuntisin samalla olevani myös sisäisesti rehellinen. Pääsiäinen on suuri este uskoon tulemiselleni.
J.H. Olen itse kokenut juuri lauseen ”sinun syntiesi vuoksi” vaatimukseksi, että nyt minun pitäisi kokea jotain hirvittävää syyllisyyttä siitä, että Nasaretilainen tapettiin. Se on minun vikani, ja siksi minun – pienen pojan – pitäisi hyvittää se esimerkiksi olemalla hiljaa ja kiltti. Kokemus juontaa juurensa ankeasta luterilaisesta perinteestä, jossa varmaan myös vanhanajan kasvatuksella on osansa.
Uskontojen historiassa uhreilla on keskeinen asema. Jeesuksen aikana Jerusalemin temppelissä suoritettiin päivittäin eläinuhreja muun muassa syntien sovitukseksi tai kiitokseksi. Ajan oloon kristityt tulkitsivat Jeesuksen kuoleman niin, että siinä Jumala itse uhraa itsensä, minkä jälkeen kaikki lisäuhrit ovat tarpeettomia.
Oli miten oli, minusta ristinkuoleman idea ei ole se, että Jumala vaati verta tai että Jeesuksen fyysinen kärsimys olisi ainutlaatuinen. Pidän Mel Gibsonin Passion of the Christia vain hengellisestä Rambosta kertovana väkivaltaviihteenä. Roomalaiset ristiinnaulitsivat yhteensä tuhansia juutalaisia. Jeesuksen aikainen roomalainen valtiomies Seneca kuvaa, kuinka joissakin risteissä naulat ”lävistävät heidän sukupuolielimensä, toiset venyttävät heidän kätensä puun yli”.
Uusimmassa Jeesus-tutkimuksessa tutkijat sivuuttavat irvokkaan verenhimoisuuden. Juutalaisen käsityksen mukaan ristinkuolema merkitsi Jumalan kirousta. (5. Ms. 21:23) Ydin ei siis ole fyysisen kivun määrässä vaan siinä, että Jumala kiroaa messiaaksi väitetyn Jeesuksen.
Ristinkuolema oli opetuslasten kannalta pettymyksestä huolimatta järkeenkäypä: Pitkänperjantain vinkkelistä messias oli yksinkertaisesti väärä.
Pääsiäisaamuna tilanne oli toinen. Teologinen ongelma ei liittynyt pettymykseen siitä, että Jeesus teloitettiin. Sitä vastoin Mestarin seuraajien piti selittää mahdottomia: Miten voi olla, että Jumalan kiroama valemessias onkin ylösnoussut. Ongelmana ei ollut tappio vaan voitto.
M.K. Tarvitseeko Jumala, jonka kunniaa on loukattu, uhrilampaan voidakseen jatkaa väärin tehneen ihmisen rakastamista?
Jos ihminen toimii näin, me paheksumme törkeää kunniamurhaa ja pistämme siihen tapaan toimivat mafiosot vankilaan. Oikeustajumme ja inhimillisyytemme nousevat kapinaan. Ei ihme, että moinen puhe Jumalasta juuttuu kurkkuun.
Kuvaamasi ajatusmalli kertoo minusta enemmän meistä kuin Jumalasta: Me ymmärrämme hyvitystä ja uhraamista ja haluamme ajatella Jumalaa loukattuna ja lepyttelyä kaipaavana tuomarina.
Ajatus ei istu minun jumalakuvaani. Ajattelen Jumalaa kaikkialla läsnä olevana, olemassaoloamme kannattavana voimana. Oma vieraantumiseni ja sokeuteni estää minua elämästä tässä luottamuksessa. Siitä seuraa monia elämänvalheita sekä muilta ja itseltäni kätkeytymistä. Alan nähdä Jumalankin verenhimoisena tuomarina, jolta ei kannata odottaa edes ihmisen kokoista myötätuntoa. Kuitenkin sanotaan, että Jumala on rakkaus.
Jeesus Nasaretilainen piti kuolemaan asti kiinni siitä jumalakuvasta, joka hänellä oli: Jumala on isä. Vertauksen sanoin hän ei anna lapselleen leivän sijasta kiveä, etsii sen viimeisimmänkin harhaan menneen lampaan eikä muserra edes katkennutta kuivaa ruohoa.
Tästä luottamuksesta Jeesus piti hellittämättä kiinni asti, vaikka joutui nöyryytyksen ja häväistyksen kohteeksi. Kun unelmat olivat menneet ja kuolema oli lähellä, nousi musertava ajatus: eikö Jumala ollutkaan se, johon hän oli toivonsa pannut?
Kertomuksessa Jeesuksen ylösnousemuksesta kuulen vakuutuksen: tuhon hetkelläkin Jumala on rinnallamme. Hän ei pelasta meitä elämästä, mutta on läsnä, kun otteemme elämästä irtoaa. Rakkaus voittaa kuolemankin.
Sisäinen rehellisyys, josta puhuit, on ainoa mahdollinen lähtökohta. Kun katsot Nasaretin miestä, millaisen Jumalan sinä näet hänen lävitseen?
T.S. Tartut Marko vaikeimpaan kohtaan koko kristinuskossa. Minusta on helppo yhtyä ajatukseen, että maailman täytyy olla jonkun luoma. Sekin ajatus vielä menee, että on olemassa Pyhä Henki, joka innoittaa ja synnyttää uskoa. Sen sijaan on vaikea hyväksyä sellaista rakkautta, jossa poika kuolee isän suunnitelmien mukaan.
Jeesuksen uhrikuolema näin ajatellen on sietämättömän raaka ja alkukantainen. Älyllisesti se tulee aina hiertämään kivenä kengässä. Jotain asian vaikeudesta kertoo, että kirkossa ajatellaan tästä asiasta edelleen monella eri tavoin. Se viestii siitä, että omatkin ajatukset ja tunteet ovat sallittuja.
Olen oppinut ajattelemaan, että Jeesuksen hirvittävä kuolema oli välivaihe sille, että hän nousi kuolleista, kuten pääsiäisenä kirkoissa julistetaan. Koko Jeesuksen kertomus alusta loppuun on monella tapaa kiehtova. Siihen kuuluu taistelua, kärsimystä ja täyttymystä, kuten kenen tahansa elämään. Tuntuu, että siinä riittää mietiskeltävää loppuiäksi.
Jeesuksen uhrauksen ei minusta tarvitse olla esteenä sille, ettei kirkon uskosta löytäisi itselle jotain arvokasta ammennettavaa. Ylipäätään kristinusko ei minusta ole mikään sopimusteksti, jonka voi tutkia asia kerrallaan ja päättää sitten, allekirjoitanko vai en.
Enemmänkin se on kuin kaunokirjallista tekstiä, joka pyrkii kyllä kuvaamaan tarkasti, muttei kuitenkaan tee täyttä oikeutta sille, mistä se puhuu.
Joillekin Jeesuksen uhri on toki sellainen uskon rakenne, jonka mukana koko kristinusko seisoo tai kaatuu. Itselleni kristinusko on enemmänkin kuin ikkuna, josta avautuvat tarkoituksen ja mielekkyyden näkymät.
Älyn ja tunteen haaste. Jeesus Nasaretilaisen elämä ja kuolema eivät päästä helpolla. Jokainen oma ajatus on tärkeä, ja etsiminen on sallittua.
Kysymykset Tuula-Maria Ahonen
Vastaukset Juhani Huttunen, Marja Kuparinen ja Tommi Sarlin
Jaa tämä artikkeli: