Teposta ja Ramusta tulee kaverit.
Tatuoituja ja eläviä leijonia
Leijonasydän. Ohjaus Dome Karukoski.
Kasvukipuja kuvaava Tummien perhosten koti ja road-komedia Napapiirin sankarit ovat osoittaneet, että Dome Karukoskella on taito tehdä sujuvaa ja viihdyttävää elokuvaa aiheesta kuin aiheesta. Leijonasydän-elokuvassa uusnatsiporukoissa aikuisuuteen liukunut Teppo (Peter Franzén) törmää naiseen, josta ei pääse yli eikä ympäri. Hankalaa on se, että naisella on tummaihoinen poika.
Asenteellisen ja pidäteltyä väkivaltaa uhkuvan Tepon ja Ramu-pojan (Yusufa Sidibeh) yhteiselo ei käynnisty kivuttomasti. Lisää jännitteitä syntyy, kun Ramun äiti (Laura Birn) joutuu sairaalaan. Vasta toisiinsa tutustuva miesväki joutuu ristiriitoihin niin Ramun kouluyhteisössä kuin Tepon uusnatsiporukoissa.
Teppo on elämänarvoissaan kaksijakoinen. Sydämessään hän kuitenkin tietää, mille puolelle pitää toden paikan tullen kallistua.
Toisin käy hänen asenteiltaan ehdottomamman fanaattis-isänmaallisen veljensä Harrin (Jasper Pääkkönen), jonka elämä menee lopullisesti solmuun.
Leijonasydämessä on roppakaupalla kiinnostavia asetelmia ja mahdollisuuksia. Teppo luonnehtii porukan olennaiseksi motivoijaksi kunnian. Se on nähtävissä niin Tepon kuin hänen veljensä kohdalla, mutta yhteisötasolla jää kiusaamaan, mistä kumpuaa ison porukan tarve velloa vuodesta toiseen omassa rasistisessa ja mustavalkoisessa väkivaltaisuudessaan.
Leijonasydän voisi olla puhutteleva kannanotto muukalaisvastaisuudesta ja luutuneista asenteista, mutta nyt se on hyvin tehtyä, sosiaalisen omantunnon viihdettä. Pääosien näyttelijät ovat erinomaisia. Tukahtunutta, mutta suurisydämistä Teppoa esittävä Peter Franzén kantaa ansiokkaasti elokuvaa kohti kirjaimellisesti sydämeenkäypää loppua.
Näin Teppo toteaa: ”Se, mitä mä olen ja mitä mä kannatan, tiivistyy yhteen asiaan: kunniaan.”
Jaa tämä artikkeli: