"Saan ihmisistä energiaa", sanoo Inari Varimo. Suurin osa papin työstä tapahtuu muualla kuin toimistolla.
Täysillä ihminen, täysillä pappi
Neljä kuppia kahvia, kolme pullaa. Kaksi tuoretta äitiä, yksi kokous, yksi messu, kymmeniä ajokilometrejä, aikuisrippikoulu, lukuisia keskusteluja. Neljätoista tuntia. Yksi papin työpäivä.
”Hyvää huomenta, pappi!” huutaa kuorossa kolmisenkymmentä eka- ja tokaluokkalaista. Inari Varimo on juuri aloittamassa päivän ensimmäistä työtehtäväänsä, päivänavausta. Kello on yhdeksän aamulla ja Varimon yleisö vaativaa.
”Nukkuuko enkelit, tuleeko taivaassa yö?”
”Miten käy, jos enkeleiltä repii siivet?”
Papin päivä on alkamassa. Aamunavauksen jälkeen Varimo suuntaa takaisin toimistolle Olarin seurakuntaan.
Huone on virastomainen ja paljas. Linoleum kiiltää.
”Joo, myö ei olla kauheesti sisustettu täällä.”
Suurin osa papin työstä tapahtuu jossain muualla kuin täällä.
”Papit on aina ties missä liesus”, Varimo nauraa ja tarkastaa sähköpostinsa ja intran, vastaa aikuisrippikoululaiselta tulleeseen tekstariin ja selaa paksua kalenteriaan: seuraavaksi on vuorossa kastekeskustelu.
Matkalla määränpäähän Varimo käy kaupassa. Mukaan tarttuu proteiinipatukka. Kaiken varalta, sillä päivästä tulee pitkä. Eilen Varimo lähti kotoa seitsemältä ja palasi yhdeksän jälkeen illalla.
Kello on muutamaa minuuttia vaille kymmenen ja Varimo hidastaa askeleitaan. Kun ollaan menossa tuoreeseen vauvaperheeseen vierailulle, kannattaa olla täsmällinen.
”Jos on etuajassa, saattaa siellä olla hässäkkää vauvan kanssa ja äidillä tukka kampaamatta. Mie en siitä häiriinny, mutta perheestä se saattaa olla kiusallista.”
Jo eteisessä tuoksuu kahvi ja pulla.
Inari Varimo on tehnyt papin työtä kolme vuotta. Ensin Lappeenrannan tyttö haaveili lääkärinopinnoista, mutta päätyikin sieluja hoitamaan. Ratkaisu kirkastui hänelle yhtäkkiä kukkapenkkiä peratessa: ”Mie voisin olla pappi!”
Varimon pappeus on hyvin erilaista kuin kollegoidensa parikymmentä vuotta sitten. Entisinä aikoina ihmiset tulivat papin luokse kirkkoon, nyt pappi tulee ihmisten luokse, koteihin. Ennen pappi saattoi olla pelottavakin auktoriteetti, nyt tasavertaisempi tukija ja kuuntelija. ”Laadukas kohtaaminen” on kirjattu kirkon strategiaan.
Se, mihin Varimo ei ollut varautunut ammatissaan, on byrokratia. Talous- ja toimintasuunnitelmat, arvioinnit, budjettilaskelmat.
”Paljon piilotyötä. Pappi on virkamies ja siinä on virkamiehen vastuu.”
Siksi päivät venyvät. Varimo kaipaisi toisinaan kalenteriinsa lisää joustonvaraa.
”Jos vaikka tulee hautajaiset viikon varoitusajalla ja pitäisi ehtiä tapaamaan omaisiakin. Surukodeissa aikaa voi vierähtää kauankin.”
Tärkeysjärjestys on kuitenkin selvä: seurakuntalainen on aina ykkönen. Kollegoita tapaa kun ehtii ja virkatyöt voi naputella mihin aikaan tahansa.
”En kuitenkaan näe byrokratiaa liian vaikeana. Joskus on ihan kiva täytellä lomakkeita.”
Niinpä. Kun päivät koostuvat kohtaamisesta, voi paperirumba olla rentoutumiskeino.
Koska jokainen päivän tunti on käytettävä tehokkaasti, on lounas yhdistetty kokoukseen. On harvinaista saada kaikki kahdeksan osallistujaa samaan aikaan pöydän ääreen.
Työporukka suunnittelee Risteystä, joka on torstai iltaisin järjestettävä moderni iltamessu Olarin kappelissa. Ei mikään pönötysmessu, kuulemma. Työlistalla on ainakin graafisen ilmeen suunnittelu ja projektiraha-anomus. Haarukat ja veitset kilahtelevat, osallistujat puhuvat toistensa päälle.
”Nakki napsahti”, huudahtaa Varimo iloisesti, kun tehtäviä jaetaan.
Huonot työpäivät ovat niitä, jos kollegoiden kanssa tulee eripuraa. Kun kaikki tekevät työtä väkevästä kutsumuksesta, ei kinalta aina voi välttyä. Seurakuntalaiset harvemmin aiheuttavat Varimolle mielipahaa.
”Vaikka kirkkoa kovasti tuolla julkisuudessa haastetaankin, se ei näy työssä. Kasvottomalle kirkolle on kai helpompi äristä kuin lihaa ja verta olevalle ihmiselle.”
”Nyt iski iltapäiväväsymys.”
Kello on yksi ja vuorossa on päivän toinen kastekeskustelu. Haukotuttaa. Onneksi pappi saa aina kahvia juodakseen. Varimo kysyy perheeltä samanlaisia kysymyksiä, kuin päivän ensimmäisessäkin keskustelussa:
”Miksi tahdotte kastaa lapsenne?”
”Millaisen perheen tahdotte lapsellenne tarjota?”
Viimeksi mainittu saa äidin kyyneliin. Niin kävi edellisessäkin perheessä. Varimo hymyilee lämpimästi. Vaikka keskustelulitania tulee rutiinilla, on hänen olemisensa hieman erilaista kuin edellisessä keskustelussa. Varimo on hienovirittänyt itsensä juuri tämän perheen säveleen sopivaksi. Niin tekee kohtaamisen ammattilainen.
Pian on käyty läpi ristiäisten kulku ja käytännön asiat.
”Mä en tiedä virsistä tuon taivaal…siis mitään”, tunnustaa perheen äiti, ja Varimo laulaa muutaman virren alun esimerkiksi.
Jutellaan synnytyksestä, vauvan voinnista, väsymyksestä ja unirytmistä. Varimo tahtoo varmistaa, että kaikki on hyvin. Jos vaikuttaisi siltä, että perhe on tuen tarpeessa, ohjaisi hän ihmiset avun luo.
Pariviikkoinen tuleva seurakuntalainen tarkkailee Varimoa isänsä sylistä tyynenä. Täällä ei ole mitään hätää.
Automatka suo Inari Varimolle hengähdystauon. Ratissa tulee avattua ääntä, tarkistettua kalenterista seuraava etappi. Alba kulkee yleensä mukana, samoin meikkiarsenaali. Pappina sitä päätyy satojen perhealbumien sivulle.
”Päivät ovat yleensä hyvin pirstaleisia, säntäilyä. Olisi ihanaa pysähtyä ja keskittyä kunnolla johonkin.”
Pappi ei voi antaa periksi väsymykselle, ei näyttää stressiä. Jokaisessa päivän kohtaamisessa on oltava täysillä läsnä. Joka kerta esillä ja arvioitavana on paitsi tämä Inari Varimo, ihan tavallinen ihminen, myös koko evankelis-luterilainen kirkko. Täysillä ihminen, täysillä pappi.
”Se on ihan sama, oonko mie väsynyt tai onko huolia, hommat on hoidettava. Eikä juhlatilaisuuksissa voi vilkuilla kelloa, hyvän olon aikaansaamiseen pitää panostaa.”
”Ja mitä enemmän tulee näitä verkostoja, sitä enemmän jään suustani kiinni. Toisaalta saan ihmisistä energiaa. Olen aina tykännyt tarinoista, ja sitähän se on, ihmisten kanssa oleminen, heidän tarinansa kuulemista.”
Auto pysähtyy kerrostalon pihaan. Varimo loikkii rappuset ylös ja avaa oven, jonka takana odottaa kaksi innokasta vastaanottajaa: Varimon koirat, Martta ja Elli.
Varimo oli aiemmin innokas agilityn harrastaja, mutta nykyään aika ei enää riitä koirapuuhasteluun. Papin työ vaatii uhrauksia.
”Mie oon yleensä ihan loppu, kun astun kotiovesta sisään”, kertoo Varimo.
”Sitä ei jaksa enää mitään. Mies tulee ottamaan kaulahuivinkin pois kaulasta. Välillä tuntuu, että papin työstä kärsii eniten juuri läheiset, joille ei jää aikaa.”
Iltapäivälenkki koirien kanssa on tiukasti Varimon yksityistä aikaa, latautumista.
”Joskus menen tuolla koirien kanssa ja vaikkapa muistelen jotain tympeitä juttuja, naama nyrpeänä. Sitten havahdun, että tässähän tulee seurakuntalaisia vastaan, mitähän nekin nyt ajattelee.”
Vaikka pappeutta ei noin vain riisuta vapaa-ajalla pois, ei Varimo pidä sitä rajoittavana.
”Kyllä ihmiset ovat ymmärtäväisiä papin inhimillisyyttä kohtaan. Ja kaupungissa voi hukkua anonyymiin massaan. Ehkäpä jossain maalla saatetaan seurata edelleen vähän tarkemmin.”
Varimon ääni on käheä ja painunut, kun takana on tunnin mittainen aikuisrippikoulu. Papin työ on vahvasti retorista, oli sitten arki tai juhla. Viikolla työtunteja kuluu viikonlopun puheiden valmisteluun. Ne kun ovat ihan keskeisessä asemassa ihmisten elämän käännekohdissa, häissä tai hautajaisissa.
”Pakko on paras muusa!” nauraa Varimo.
Vaikka puheen kirjoittaminen sujuu jo nykyään rutiinilla, jännittää vaikkapa siunauskappeliin meneminen edelleen.
”Mutta on etuoikeus olla mukana ihmisten tärkeissä hetkissä!”
Tunnin kuluttua Olarin kappelissa on jo tungosta, eikä Varimon väsymyksestä ole enää tietoakaan.
Sukankutimet vipattavat kädessä ja suu käy, kun vaihdetaan kahvipöydässä kuulumisia seurakuntalaisten kanssa. Pian alkaa neljättä kertaa järjestettävä Risteys-messu ja kappeliin on kerääntynyt erityisesti nuorta sakkia. Tuttu tyttö tulee vetämään Varimoa hihasta ja molempien päät kumartuvat supattamaan. Näytetään saatua tekstiviestiä, hihitetään. Vaikuttaa siltä, että pappi sai juuri kuulla iloisen salaisuuden.
Tällä kertaa ei ole Varimon vuoro pitää messua, joten hän keskittyy virsien laulamiseen suu leveässä hymyssä. Ollaan hänen kutsumuksensa ytimessä, evankeliumin äärellä.
”Tääl on safkaa!” joku vapaaehtoisista nuorista huutaa. Risteys-messun osanottajat ovat siirtyneet jatkoille Olarin Kulmaan. Melu on kova, kun monikymmenpäinen joukko asettelee itseään jonoon. Kello lähentelee yhdeksää illalla ja Varimo seilaa pöydästä toiseen.
”No, joskus se on tämmöistä, että kaks minuuttia ja nyt sut on sitten kohdattu, seuraava!” Varimo vitsailee.
”Mutta tärkeintä on juuri tällainen toiminta, että yhdessä rakennetaan tätä yhteisöä. Tuodaan välittämisen henkeä kovaan maailmaan.”
Vaikka päivä on ollut pitkä, päättyy se nauruun.
Jaa tämä artikkeli: