Teatteri auttoi toipumaan
Kesällä 1982 Sanna Breilin lopetti puhumisen. Koulussa nuori nainen joutui terveydenhoitajan punnitukseen, joka katsoi vaa’an lukemia huolestuneena. Noin vuoden kuluttua Sanna oli jo niin heikossa kunnossa, että edessä oli sairaalahoito.
– Sairaalassa minulle kerrottiin, että sinulla on anoreksia. Vastasin, että ei varmaan ole. Silloin en edes tiennyt, mitä anoreksia on.
Alimmillaan Sanna painoi 32 kiloa, söi päivässä appelsiinin ja muutaman näkkileivän ja liikkui kuin vieteri. Näläntunne katosi. Hyppynaru viuhui yhä ankarammin ja kävelylenkit kestivät tunteja.
Breilin asui sairaalassa eikä tahti hidastunut sielläkään. Hän jumppasi huoneessaan ja juoksi rappusia ylös alas.
– Halusin kutistua mahdollisimman pieneksi ja olemattomaksi, halusin kuolla. Lihomisen pelko tuli myöhemmin. Kesti pitkään hyväksyä itsensä.
Sairaalassa Breilin saattoi syödä lautaselta tomaatit ja kurkut, mutta muu ruoka katosi ikkunasta ulos tai vessasta alas.
Ensimmäinen psykoterapiajakso alkoi viisi vuotta myöhemmin. Terapeutti piti Sannan hengissä, vaikka potilas ilmaisi välillä vihan tunteitaan rajusti, esimerkiksi paiskaamalla kukkaruukun lattialle. Enimmäkseen hän oli kuitenkin hiljaa.
Toipumisestaan nyt 45-vuotias, lastentarhanopettajan sijaisuutta tekevä nainen kiittää myös teatteria. Hän toimikin aikoinaan perheteatteriassistenttina. Päiväkoteja ja kouluja kiertäessään hän esitti näytelmiä lapsille ja piti heille työpajoja.
Teatterin parista löytyi myös hyviä ystäviä. Yksi heistä oli Anneli , joka pyysi Sannan kylään sillä ehdolla, että syötäisiin yhdessä pastaa.
– Luotin häneen niin paljon, että sanoin kyllä. Pelkäsin syömistä niin, että koko pöytä tärisi. Siitä lähtien tapasimme joka perjantai ja söimme. En saanut itse ottaa ruokaa vaan talon emäntä laittoi sen suoraan lautaselleni.
Sannan anoreksia juontaa lapsuuden perheen turvattomuuteen.
– Koin, etten saanut olla olemassa, että olin jollain tavalla niin paha.
Sanna Breilin saa paljon apua psykofyysisestä fysioterapiasta, jossa hän käy kerran viikossa. Terapian lähtökohtana on, että ajatukset, tunteet ja kokemukset vaikuttavat siihen, mitä kehossa tapahtuu. Tärkeitä työvälineitä ovat hengitys, kosketus ja liike.
Vapaa-aikoinaan Breilin harrastaa intohimoisesti teatteria ja valokuvausta. Hän kuvaa niin lintuja kuin kadulla kulkevia ihmisiä. Haaveissa on myös paluu teatterityön pariin jossain muodossa.
Kun Breilin näkee anorektikon, hänen tekisi mieli ottaa ihminen kiinni ja kysyä: Tajuatko, mitä teet itsellesi? Silti hän painottaa, että toipumista ei voi pakottaa. Se tapahtuu, kun mieli on siihen valmis.
– Koskaan ei ole liian myöhäistä. Syömishäiriöstä voi toipua.
P.S. Asun kerrostalossa Hermannissa puistomaisessa ympäristössä, olen asunut jo viisi vuotta. On ihanaa katsella puita ja lehtiä, ja talvella ikkunoista pilkottaa merikin.
Nautin kameran sulkimen äänestä, tiheästä pimeästä hetkestä teatterissa ennen esityksen alkua ja veden paineesta kämmenessä, kun aloitan vapaauinnin vetoa.
Haluaisin antaa paljon iloa ja onnea kaikille, jotka ovat tukeneet minua vaikeina hetkinä.
Teksti: Marjo Hentunen
Kuva: Sirpa Päivinen
Jaa tämä artikkeli: