Kahdesti päivässä on muistettava harjata hampaat. Kahdesti vuodessa Salla Salmenkivi matkaa Mongoliaan edistämään hammasterveyttä. Kuvauspaikkana on Helsingin kaupungin liikkuva suunhoito-yksikkö Liisi.
Tehtävä Mongoliassa
Kun Salla Salmenkivi näki lehti-ilmoituksen, hän tiesi heti, että siinä se oli. Hänen tehtävänsä.
Teksti Outi Reinola
Kuva Jani Laukkanen
Saanko esitellä: Mongolian lääketieteellisen yliopiston kunniaprofessori Salla Salmenkivi .
Tittelin haltija naurahtaa.
– Ei nyt siitä aloiteta. Aloitetaan tärkeimmästä eli johdatuksesta!
Hyvä on. Sitä varten on palattava hetkeksi vuoteen 1995, jolloin erikoistumisopintonsa juuri loppuun saanut hammaslääkäri Salmenkivi mietti ammattiuransa jatkoa. Hän oli 32-vuotias kahden lapsen äiti, jota odotti opetus- ja tutkimustyö Yhdysvalloissa. Perhe oli valmiina matkaan. Mutta jokin hiersi.
– En saanut rauhaa sydämeeni. Jouduin pyytämään lisää miettimisaikaa USA:n päästä.
Sitten postiluukusta kopsahti lehti, jonka sivuilla etsittin suun terveydenhuollon projektin vetäjää Mongoliaan. Salmenkivi tiesi heti, että siinä se oli: hänen tehtävänsä. Suomesta projektia rahoitti Ulkoministeriön kehitysyhteistyön osasto, ja toimeenpaneva elin oli FIDA.
– Aivan kuin minut olisi siihen valmistettu. Ammatillisesti se oli täydellinen jatkumo sille, mitä olin tehnyt; olinhan erikoistunut kliiniseen hammashoitoon ja sisälläni asui pieni opettaja. Myös aikataulut sopivat yhteen täydellisesti.
– Mutta kaksi viikkoa kävin keskusteluja Jumalan kanssa. Vaikka luotin siihen, että Jumala pitäisi lapsistanikin huolen, jouduin luopumaan joistakin henkilökohtaisista haaveistani.
– Mieheni Mika, joka on kasvanut lähetystyössä Thaimaassa, kannusti matkaan ja mutisi ainoastaan, että olisi se voinut olla lämpimämpikin paikka, Salmenkivi muistelee.
Alkeelliset olot Mongoliassa vaativat totuttelemista. Puolet pääkaupungin Ulan Batorin väestöstä asui jurtissa, paimentolaisten teltoissa, ja lämmitti asumustaan kaikella, mitä löytyi: autonrenkailla, kivihiilellä, jätepuulla. Sakeaa savua oli kaikkialla. Sulkeutuneet sosialismin vuodet näkyivät paimentolaiskansan asenteissa ja taidoissa, sillä länsimaisesta kehityksestä oli olemassa vasta aavistus.
– Vaikka Mongolia on viisi kertaa Suomea suurempi maa, siellä oli tuolloin vain tuhat kilometriä päällystettyä tietä. Ilmassa lentävä Gobin aavikon hiekkapöly ja kivihiilen katku aiheuttivat sen, että kotona oli joka päivä luututtava.
Töitä riitti. Salla Salmenkivi perusti yliopistoon jatkokoulutusyksikön. Mitään ei ollut valmiina: ei rakennusta, ei toimitiloja, ei henkilökuntaa eikä nykyaikaista tietotaitoa hammashuollosta.
– Vasta projektin lopussa ymmärsin, että paikallisen kulttuurin vuoksi ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin kouluttanut itseäni vanhempia ihmisiä! Nuorissa oli se hyvä puoli, että he eivät olleet vielä ehtineet oppimaan väärille tavoille.
– Länsimäisestä hammashoidosta ei tiedetty juuri mitään. Ientulehdusta saatettiin hoitaa valohoidolla, juurikanavia täyttää sementillä. Paikalle tultiin toisinaan puolelta päivin, vaikka aamulla piti aloittaa. Myös korruptio kukoisti.
Perhe asui Ulan Batorissa viisi vuotta. Tuona aikana Salla Salmenkivi ehti jatkokouluttaa uuden polven hammaslääkäreitä ja vakiinnuttaa klinikan aseman. Hänen miehensä, datanomi ja merkonomi Mika Salmenkivi , oli korvaamaton apu laitteiden asennuksessa, huollossa ja projektin hallinnossa. Lapset kävivät kansainvälistä koulua ja viihtyivät.
Mutta miten turvata työn jatkuvuus? Salmenkivi päätti, että jotain on keksittävä, vaikka rahoitus loppuikin. Yhdessä paikallisten kanssa Ulan Batoriin perustettiin yksityinen DEGFIM-hammasklinikka, jonka kautta yhteydenpito oppilaisiin jatkui.
– He kutsuivat itseään ”Sallan lapsiksi”, joten en kai minä voinut lapsiani hylätä!
– Kaikki olivat tottuneet siihen, että kun ulkomaalaiset projekti-ihmiset lähtevät, toiminta loppuu ja rahat päästään jakamaan. Ihme oli suuri, kun tässä ei käynytkään niin.
Paikallisten pyynnöstä Salmenkivi jatkoi klinikan konsulttina ja opettajana Suomesta käsin. Yhteydenpito sujui Skypen ja sähköpostin avulla. Edelleen hän käy Mongoliassa kahdesti vuodessa. Konsultointimatkoja on vuoden 2001 jälkeen kertynyt 24 reissua. Vuonna 2008 Salmenkivi siirtyi klinikan toimitusjohtajaksi.
– Siellä tarvitaan eniten apua hallinnollisissa tehtävissä. Yrittäminen ja yrityksen pyörittäminen on yhä vierasta, samoin talousajattelu. Juuri kielsin tiukasti sähköpostilla klinikkaa maksamasta yhdenkään työntekijän asunnon käsirahaa. Me emme ole pankki vaan työpaikka.
Työ ulkomailla ei kerryttänyt Salmenkiville varallisuutta vaan söi sitä.
– Me jouduimme käyttämään apuna omia säästöjä, koska vuokran jälkeen palkastani jäi käteen neljän ihmisen elämiseen vain 1 000 dollaria kuussa.
Salla Salmenkivi näkee hammaslääkärin työnsä kiitoksen aiheena. Oma vastaanotto mahdollistaa myös sen, että hän voi matkustaa säännöllisesti Mongoliaan. Parin kolmen viikon tulonmenetys ei haittaa.
– Mitä se merkitsee sen rinnalla, että saan tehdä tarpeellista työtä, ja perheemme tulee toimeen. Länsimaissa materialismi sokaisee ihmiset ja estää heitä joskus tekemästä mielekkäitä valintoja.
– Tuntuu hyvältä, kun olen saanut tehdä jotain, millä on vaikutusta monen ihmisen elämään.
Jaa tämä artikkeli: