Tekopyhyyden puolustus
Mitä kaksinaismoraalilla tarkoitetaan? Miksi sitä yksituumaisesti pidetään niin kauhistuttavana asiana?
Minusta tekopyhyys on ihmisenä elämisen perustosiasia. Siihen pitäisi suhtautua armollisesti eikä tuomitsevasti.
Olemme kaikki kaksinaamaisia. Emme elä oikein. Sen myöntäminen olisi rehellistä. Kävelen itse joka päivä lukemattomien nälkäisten ohi. Siirrän huomiseen asioita, jotka olivat kiireellisiä jo viime viikolla. Silti pidän itseäni suhtkoht hyvänä tyyppinä. Oikeasti olen vain suhtkoht tekopyhä. Muun väittäminen olisi valehtelua.
Samoin on selvää, että todelliseen pyhyyteen pyrkiminen on parannuksen — tai ainakin suuremmalta synniltä välttymisen — ehto.
Kaksinaismoraali on sitä, että toimii toisin kuin sanoo tai ajattelee.
Vaihtoehtoja, ratkaisuyrityksiä, on ainakin kaksi. Ensimmäinen on rigorismi, ylevien periaatteiden vieminen käytännön katkeraan loppuun saakka. Ajatellaanpa vanhoillislestadiolaisten ja katolilaisten ”ehkäisykieltoja”. Havaitaan, että toiset ovat rigoristeja, toiset tekopyhiä. Monissa lestadiolaisperheissä on viljalti lapsia, kun taas hurskaimmissa katolisissa maissa on varsin matala syntyvyys. Ainakin tässä yksittäisessä kysymyksessä palkitsisin tekopyhyyden 1–0.
Toinen yritys irrottautua kaksinaismoraalista on pragmatismi. Pragmaatikko pitää hyvänä sitä, mikä niin sanotusti toimii. Hän leipoo arvoja tosiasioista. Se on tunnetusti vakava filosofinen virhe. Ehkäisykysymyksessä luterilaiset taitavat olla pragmaatikkoja: ehkäisy on heistä käytännöllinen ja järkevä ja siten myös hyvä asia.
Kätevää on sekin, ettei ehkäisyä tämän jälkeen tarvitse enää ajatella. Aihe menettää metafyysiset ulottuvuutensa. Ei tarvitse miettiä, miksi paavi pitää sitä niin vääränä — hullu mikä hullu!
Aloin kai miettiä tätä siksi, että olen viimeistelemässä suomennostani Charles Baudelairen Pahan kukista (1857).
Kuuluisan runoteoksen alussa tekijä puhuttelee lukijaansa sanoin ”tekopyhä lukija — kaltaiseni — veljeni”. Kesti kauan, ennen kuin oivalsin, ettei se ole ironinen nälväisy vaan ystävällinen tervehdys, lohtua ja armoa täynnä.
Ihanteiden ja todellisuuden välistä kuilua ei voi ylittää eikä täyttää. Se yhdistää meitä ihmisiä. Se on hyvä ammottavana.
Jaa tämä artikkeli: