Kaarella. Kampin kappelin kaarevuus herättää arkkitehti Mikko Summasen mukaan yksilöllisiä assosiaatioita. – Tämä edustaa modernia uskoa sillä tavoin, että jokainen voi vapaasti määritellä suhteensa siihen. Emme tarkoituksellisesti ole tavoitelleet mitään viittauskohteita.
Temppelin piirtäjä
Arkkitehtuurissa järki kuuntelee tunnetta, ajattelee Kampin Hiljaisuuden kappelin pääsuunnittelija, arkkitehti Mikko Summanen.
Rintakehä resonoi bassoon. Narinkkatorille on koottu esiintymislava, jonka yhteyteen pystytetyistä mustista kaiutinkaapeista lähtee valtava paine. Se lyö lahkeisiin ja rintalastaan. Metelissä ei voi puhua kännykkään.
Torin laidalla Hiljaisuuden kappelin rakennustyömaa näyttää autiolta ja tyhjältä. Pian kappelin ovesta astuu ulos silmälasipäinen mies pikkutakissa ja mustissa kengissä, joissa on punaiset nauhat. Arkkitehti Mikko Summanen ohjaa minut ja kuvaajan sisälle kappeliin. Eteisessä rakennusmiehet lopettelevat päivän urakkaa. Summanen vaihtaa heidän kanssaan muutaman sanan.
– Tuon seiskan tuosta voisi poistaa, hän osoittaa sormellaan.
Kadunnumero kappelin ulkoseinässä on sittenkin häiritsevä tai ainakin tarpeeton.
Varsinaisessa kappelissa kaupungin meteli vaimenee miltei kokonaan. Tämä siis on Hiljaisuuden kappeli isolla H:lla. Olemme poikkeusoloissa, sillä torin äänentoistojärjestelmän jylisevät bassotaajuudet kantautuvat vaimeana mölynä kappelin seinän läpi.
– Itse asiassa seinärakenne on kohtalaisen monimutkainen, Summanen sanoo.
– Eri taajuuksien eristämiseksi on käytetty eri materiaaleja. Sisäseinäpinnan puuverhous on massiivinen, minkä lisäksi välissä on käytetty eristevillaa.
– Matalin ääni on kaikkein vaikein eristää. Akustisen konsultin laskelmien mukaan siihen tarvittiin joko betonia, hiekkaa tai kipsilevyä. Näistä kipsilevy oli kaikkein järkevin, Summanen sanoo.
Tila on kodikkaan pieni. Kaareva puuseinä kohoaa korkeuksiin. Kananmunan muotoa muistuttavasta katonrajasta sädehtii pehmeä valo. Pienikin rasahdus kaikuu selvästi.
– Kappeleissa on aina tietty ”kappelikaiku”. Kaikuvassa tilassa ihmiset vaistomaisesti puhuvat hiljempaa, ja sen vuoksi kaiku sopii hyvin hiljaiseen tilaan.
Koulupoikana Mikko Summanen piirsi scifiaiheisia sarjakuvia. Ensin hän luonnosteli lyijykynällä, sitten tussasi. Lopuksi hän väritti kuvat.
– Myöhemmällä iällä piirsin ja maalasin erilaisilla tekniikoilla ja käytin muun muassa hiiltä ja akvarellia, Summanen kertaa.
Opettajien kannustus oli sitä luokkaa, että Summanen pyrki Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolle.
– Vasta toisena opiskeluvuotena tuli lopullinen sytyke arkkitehdin uralle. Vaihtovuosi Tokion Institute of Technologyssa oli tässä merkittävä kokemus. Japanilla on kiehtova menneisyys, mutta myös hyvin kiehtova nykyisyys.
Maailmanmatkaaminen on jatkunut siitä pitäen, mutta opiskeluaikaan nivoutuu jotakin myöhemmän elämän kannalta hyvin tärkeää. Summanen oli pienestä asti soittanut pianoa, ja Otaniemen teekkareissa oli muitakin muusikoita.
– Arkkitehtiosaston kellarissa oli bändikämppä, jonne karkasimme keskellä päivää soittelemaan, kunnes palasimme takaisin piirustuslaudan ääreen.
Bändissä soitti rumpuja Kimmo Lintula ja kitaraa Niko Sirola. Summanen soitti koskettimia. Vuonna 2001 kolmikko perusti arkkitehtitoimisto K2S:n. Osakkaat jakavat keskenään ystävyytensä ja työnsä, johon sisältyy paljon ulkomaanmatkoja.
– Kevät on ollut kiireinen. Toissa viikon maanantaina olin Milanossa, keskiviikkona lensin New Yorkiin ja sieltä matkustin Yalen yliopistoon New Haveniin. Luentopyyntöjä tulee nykyään paljon, mutta jaamme matkat keskenämme. Esimerkiksi Kimmo on juuri ollut Saudi-Arabian pääkaupungissa Riadissa.
Maailmanmaineeseen nousseen arkkitehtitoimiston K2S:n kotisivun englanninkielinen teksti puhuu juurevuudesta. Arkkitehtuuri on juurevaa, jos se liikuttaa sydäntä, sivuilla sanotaan. Mikko Summasen mukaan arkkitehdin on tehtävä työnsä kokosydämisesti.
– Lähtökohtanamme on se, että hyvällä arkkitehtuurilla on aina paikkansa. Sen vuoksi ei ole niin pientä toimeksiantoa, ettei se olisi arkkitehtuurin kannalta kiinnostavaa.
– Me haluamme eläytyä kulloiseenkin tilanteeseen niin, että jokaisessa projektissa luomme oman arkkitehtuurimme aina uudelleen. Tämä eläytyminen ei ole kovin tietoista, vaan siinä on tietty selittämätön, irrationaalinen elementti, Summanen sanoo.
Tämä on tärppi, johon ei voi olla tarttumatta. Jos arkkitehti pystyy laittamaan koko sielunsa suunnitteluun, onko sitten kristillisen kappelin suunnittelussa jokin hengellisesti koettava elementti?
– Luovassa prosessissa ihminen joutuu aina avaamaan itsensä ja paljastumaan, Summanen tuumailee.
– Suunnittelu koostuu rationaalisesta ja irrationaalisesta elementistä. Tätä irrationaalista tunteiden puolta on vaikea selittää, mutta juuri sille alueelle hengelliset kysymykset kuuluvat. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia asioita.
Teksti Juhani Huttunen
Kuva Esko Jämsä
Jaa tämä artikkeli: