Erilainen näkökulma. Samuli Poutasen esittämä Kullervo on enemmänkin häkeltyntyt ja epätietoinen kuin vihan voimalla etenevä hurjimus. Kuva: Sakari Viika
Tero Saarinen päivittää myyttisen tragedian
Kullervon tarinassa sukutaistelun seurauksena hyljeksityn pojan lapsuuden kauhut suistavat häiriköksi kasvavan nuorukaisen koston kierteeseen ja kohti omaa tuhoa.
Tero Saarisen tulkinnassa Kullervo ei iske puukkoa leipään leivottuun kiveen, eikä itsetuhoisuutta perustella lapsuuden traumoilla. Samuli Poutasen varovaisesti esittämä Kullervo on enemmänkin häkeltyntyt ja epätietoinen kuin vihan voimalla etenevä hurjimus.
Nyt keskiössä on Kullervon ja tämän sisaren (Terhi Räsänen) insestinen onnettomuus. Kolmanneksi päähenkilöksi Saarinen nostaa Kimmon (David Scarantino) Aleksis Kiven Kullervosta.
Miesjoukosta erillään pysyttelevät kaverukset vuoroin tappelevat ja vuoroin tukevat toinen toistaan, mutta heidän välisensä yhteys jää epäselväksi. Onko teoksessa kyse Kullervon ratkaisemattomasta seksuaalisuudesta? Se ei selviä, sillä teeman käsittely on jätetty avoimeksi.
Teoksen alku on viipyilevä. Koska Kullervon tarinan perusongelma on häivytetty, draama käynnistyy kuvailevasti. Kullervon kirous, kostoon vannova tapahtumien vääjäämätön vyöry korvataan solistien sekä ryhmän ja yksilön, miesten ja naisten, erillään pysyvien joukkojen tansseilla. Tarun painopisteen muutos ohentaa tragediaa, mutta tuo Kullervo-tulkintojen sarjaan uuden version.
Jean Sibeliuksen vokaalisinfonia Kullervo koostuu viidestä osasta orkesterille, mieskuorolle ja solisteille. Syntyaikanaan vuonna 1892 nuoren säveltäjän teos sai kriittisen vastaanoton. Sibelius suivaantui tästä ja kielsi teoksen esittämisen elinaikanaan.
Nykykuulijalle sävelkielen monimuotoisuus ja rosoisuus on tätä päivää. Ensi-illassa Jukka-Pekka Saraste johti teoksesta pakahduttavan raivoisan tulkinnan. Myös laulusolistit, Jaakko Kortekangas ja erityisesti Johanna Rusanen-Kartano, tavoittavat Kullervo-tarun syvimmät tunnetasot.
Mikki Kuntun led-valaisu voittaa tehoissa, mutta häviää sävyissä. Loppukohtauksen hopeinen häikäsy läpivalaisee kuolevan Kullervon kohti kirkkauden sfäärejä.
Saarisen liike syntyy taaksepäin aukikiertyvistä taivutuksista, ympärijuoksuista, repelevistä, kehoa ja käsiä joka suuntaan riepovista liikkeistä. Yksinkertaisuudessaan liikkeet eivät ole helppoja, sillä kurkottelut ääriasentoihin veloittavat tarkkuudesta, ja dynamiikan vaihtelut puuroutuvat. Läpi teoksen toistetut ojentajavenytyksiä muistuttavat käsiliikkeet jättivät liikekieleen toivomisen varaa.
Enemmän kuin pelkkä koreo-grafia Saarisen Kullervo on lähes wagnerilainen kokonaistaideteos. Koreografi kuljettaa joukkokohtauksia tehokkaasti luottaen viisaasti pelkistämisen voimaan. Pyörivän näyttämön ja pidäteltyä voimaa uhkuvan mieskuoron avulla hän kasvattaa teoksen sisäisen paineen huippuunsa.
Monin tavoin käytetty ympyrän muoto, tanssivan miesjoukon hiljaisuudessa raskaasti maata polkevat kumisevat akseleet ja kiristyvän piirin keskelle uhrattavat solistit tuovat parhaimmilaan mieleen Igor Stravinskyn maagisen Kevätuhrin. Se ei ole ihan vähän.
Alkuvaikeuksista huolimatta Kullervo jättää paineen tunteen rintalastan alle, samalla kun kohottunut mieli kurkottaa tuskan alhosta ylöspäin.
Raisa Rauhamaa
Jean Sibelius – Tero Saarinen: Kullervo. Kantaesitys Suomen Kansallisbaletissa 13.2.
Jaa tämä artikkeli: