Testasimme, miten suomalaiseen kerjäläiseen suhtaudutaan

Romanikerjäläiset ovat vakiintuneet ympärivuotiseksi osaksi Helsingin katukuvaa. Nyt kokeilen, miltä kerjääminen suomalaisena opiskelijana tuntuu.

• 13.05.2015 13:45
• Teksti: Tia Vähäsarja, video ja kuvat: Katri Saarela

https://www.youtube.com/watch?v=ICnSVpXqyI

Miltä kerjääminen tuntuu?

Tarkoituksenani ei ole soluttautua kerjäläisten joukkoon, vaan haluan selvittää, miten tavalliseen suomalaiseen kerjäläiseen suhtaudutaan. On kiinnostavaa nähdä, millaisia reaktioita herätän ohikulkijoissa – saati sitten kanssakerjäläisissä.

Opiskelijana tiedän miltä tuntuu, kun rahaa ei ole tuhlattavaksi. Koskaan en ole kuitenkaan ollut tilanteessa, jossa minulla ei olisi ollut varaa kaurapuuroon tai bussilippuun. Nyt esitän olevani. Mikäli joku tulee kysymään syytä kerjäämiselleni, aion kertoa että rahani ovat yksinkertaisesti loppu, ja viimeisenä oljenkortena olen päättänyt kokeilla kerjäämistä.

Kampin kappeli

Aloitan Kampin kappelin kupeesta. Kappelin lähistö tuntuu olevan suosittu kerjäyspaikka, mutta yritän sijoittautua niin, ettei muihin kerjäläisiin ole näköyhteyttä. Polvistun maahan viltin päälle ja laitan paperisen kahvikupin eteeni. Sivusilmällä huomaan ihmisten katsovan pitkään. Itse pidän katseen tiukasti kupissa. Häpeä kuumottaa kasvojani. Lähellä kovaäänisistä kajahtaa tasaisin väliajoin julkkiskokin ääni, joka mainostaa uutta palvelua.

Ohi kiiruhtaa loputon virta kaupunkilaisten lenkkareita ja farkunlahkeita. Kovaäänisesti ruotsiksi keskusteleva teinityttöjen porukka hiljenee äkisti ohittaessaan minut. Tuulenpuuska tempaisee kupin kumoon ja joudun ryntäämään sen perään. Tilanne hirvittää ja naurattaa.

Ehdin jo ajatella, että kokeilu tulee päättymään laihoin tuloksin, kunnes oletettavasti ulkomaalaistaustainen mies pysähtyy kohdalleni. Hän tarjoaa apuaan ja kyselee tilanteestani. En ole uskoa silmiäni kun mies kaivaa lompakostaan kymmenen euron setelin ja ojentaa sen minulle. Tekisi mieli kieltäytyä, mutta lohduttaudun ajatuksella, että rahat lahjoitetaan kyllä hyvään. Mies poistuu paikalta tuskaisin ilmein. Minun tunnelmani ovat samanlaiset.

Alan tottua tilanteeseen ja uskallan jo katsoa vastapäistä muuria katukiveyksen sijaan. Pian kerään kamppeeni ja tungen viltin kassiin. Kangaskassissani lukee erään hyväntekeväisyyskampanjan slogan Tasan käy onnen lahjat. Se tuntuu osuvalta. Toivottavasti jonain päivänä, sen eteen on syytä tehdä töitä.

Porthania

Seuraavaksi haluan selvittää opiskelijoiden suhtautumista, joten kohteeksi valikoituu Porthania. Opiskelijat ohittavat minut pysähtymättä. Tien toisella puolella huolitellut ihmiset kulkevat sisään hienoon kahvilaan, minä voin tilanteessani vain haaveilla sellaisesta.

Porthanian edessä rahallinen tienesti jää yhteen euroon, mutta saan vinkkejä esimerkiksi ruoka-avusta, hätämajoituksesta ja silakan onkimisesta. Avuliaisuus lämmittää sydäntä.

Esplanadi

Sitten siirryn Esplanadin puistoon, jossa on keskellä päivää rauhallista. Polvistun viimeistä kertaa viltille. Nyt kasvojani lämmittää häpeän sijaan aurinko. Laitapuolen kulkijalta vaikuttava mies pysähtyy pyörineen kohdalleni, ja ilmoittaa antavansa minulle kaksi euroa. Liikutun. Niin se taitaa usein olla, että vähästä ollaan valmiita antamaan.

Turisti varmistaa huonolla englannilla, etten ole romani tai romanialainen (varsinaisesti hän taisi kysyä olenko roomalainen, mutta uskon tarkoituksen olleen eri), ja vasta sen jälkeen tiputtaa kuppiin muutaman kolikon. Tämä oli ainoa kerta, kun rahan antamiseen vaikutti näin selvästi syntyperäni.

Vaihdan asentoa, ja tuskallinen pistely leviää puutuneissa jaloissani. Ohi kulkee kaksi tyylikästä äitiä lastenrattaineen. He pysähtyvät vähän matkan päähän ja palaavat takaisin. Naiset kyselevät tilanteestani, ja toinen heistä antaa rahaa. He selvästi säälivät minua.

Viimein kerjäämiskokeiluni on ohi. Yllätyksekseni en ole kokenut oloani kertaakaan turvattomaksi. Kukaan ei tullut häätämään minua paikaltani, eivät muut kerjäläiset eivätkä vartijat. Olen herättänyt ihmisissä sääliä ja ihmetystä. Oli mielenkiintoista huomata, etten herättänyt enempää epäuskoa. Onko yhteiskunnallinen tilanne jo sellainen, että opiskelijan turvautuminen kerjäämiseen tuntuu, jos ei nyt todennäköiseltä, niin ainakin jossain määrin uskottavalta vaihtoehdolta? Yllättävän vähän ihmiset viittasivat myös suomalaisuuteeni.

Usein keskitytään vain siihen, kuinka kaupungeissa syrjäydytään eikä heikkoja auteta. Minä kohtasin kuitenkin myös lähimmäisestä välittämistä. Moni halusi auttaa, jos ei rahallisesti niin muuten.

Lopullinen tulos yhteensä noin tunnin kerjäämisestä kolmessa eri paikassa on 19,5 euroa. Ilman yksittäistä kymmentä euroakin tuntipalkka on siis mainio, mutta häpeä tuntuu erittäin raskaalta. En usko kenenkään kerjäävän mielellään.