Tillilihasukupolven nostalgiabuumi
1970-luvulla syntyneeseen tillilihasukupolveen on viime vuosina iskenyt nostalgiainto. Jokin ihon alla liikahtaa, kun katkerasti muistelemme jo kadonnutta Suomea. Ei ihme, että nostalgia-sana tarkoittaa alun perin ”kipua kotiin”.
Mistä 70-luvun vesojen nostalgiainnossa oikein on kyse? Uskon, että ihmisellä on peruskaipaus johonkin sellaiseen tilaan ja tunteeseen, jossa sai elää ilman kilpailuyhteiskunnan murskaavia rattaita. Onneen riittivät yksinkertaiset asiat: koti, perhe, kaverit, ruoka, vaatteet ja koulu.
Ei kanaviilokki koskaan aidosti maistunut hyvältä, eikä murskatappiota punakoneelle jääkiekossa ollut koskaan helppo niellä. Maailman muutostahti oli kuitenkin sopiva. Nykymenosta en ole ihan varma.
Minäkin kuulun tuohon 70-luvulla syntyneeseen tillilihasukupolveen. Minulle lapsuuden nostalgisin muisto liittyy 3. luokan joulukuvaelmaan. Luokan sievin tyttö valittiin Marian rooliin ja Joosefin tehtävään pestattiin pisin poika. Muu porukka jaettiin tasaisesti eläimiin, enkeleihin ja paimeniin. Minun tehtäväni oli olla paimen. Työvaatteeksi kelpasi äidin kylpytakki ja sauvana toimi sopivasti käyristynyt jääpallomaila.
Kun koitti kuusijuhla, oli koulun voimistelusali täynnä väkeä. Äidin kylpytakki tuoksui turvallisuudelta. Sinä jouluna olin saanut näytelmässä myös ensimmäisen repliikin. Kun enkelit olivat menneet paimenten luota esiintymislavan kulisseihin, sanoin muille paimenille:” Tulkaa, seimen lasta katsokaa!”
En koskaan ole nähnyt äitiä niin ylpeänä pojastaan kuin silloin.
Jaa tämä artikkeli: