Tipaton usko
Juuri kun tipattomasta tammikuusta on selvitty, alkaa perinteinen kirkollinen paasto.
Lähes kaikissa kulttuureissa paastotaan. Useimmiten pidättäytyminen liittyy ruokaan. Hassua tässä paastoamisessa on kuitenkin se, että usein se mistä paastotaan, valtaa koko olemuksemme ja mielemme. Esimerkiksi islamilaisissa maissa ramadan-paaston aikaan ruoan kulutus ei suinkaan vähene vaan kaksinkertaistuu.
Kristillisessä uskossa paastoaminen on liitetty hengelliseen katumukseen. Tarkoituksena on, että ihminen kohtuullisempaa elämää viettävänä keskittyisi enemmän rukoukseen ja oman elämänsä virheiden tunnistamiseen.
Toimiiko paasto kuitenkaan hengellisessä mielessä? Sen kerran, kun olen paastonnut, on aivotoimintani keskittynyt pääasiassa vatsalaukun kurnimisen kuulosteluun. Rukoukseenkin on nälkäisenä hankala keskittyä.
Jos paaston tarkoituksena on rikkaampi hengellinen elämä, pitäisikö ruoasta paastoamisen sijaan keskittyä riisumaan omasta uskonnon harjoituksestaan sellaiset tavat ja tottumukset, jotka aiheuttavat sielulle ähkyn? Olisiko aika ryhtyä eräänlaiselle ”tipattomalle” uskonnollisuuspaastolle?
Hengellisen opettajan Anthony de Mellon yksi lempiajatuksista oli, että ollakseen hengellinen ihminen ei tarvitse mitään lisää. Hengellisyys on pikemminkin pois oppimista sellaisesta ulkokultaisesta uskonnon harjoittamisesta, joka estää Jumalan todellisen kohtaamisen.
Tosin se onnistuu vasta, kun vatsa on riittävän täynnä.
Jaa tämä artikkeli: