Toivo on vastustamaton
Mahdottoman keskellä ihmisessä tapahtuu ylösnousemus.
Etsin pitkään kuvaa ylösnousemuksesta. Hurskas taulu tyhjästä haudasta ei vedonnut, vielä vähemmän Jeesuksen ja häntä puutarhuriksi luulevan Marian itkuinen kohtaaminen. Se oli niin heidän oma yksityinen juttunsa – silloin kauan sitten.
Tässä kuvassa ollaan jo aika lähellä yhtä uskon maisemaa: jotain yllättävää on tapahtunut, ja sen vaikutus leviää laajalle. Vesi ottaa vastaan odottamattoman, myötäilee ja mukautuu tapahtumaan ja sen tuomaan energiaan.
Kun ylösnousemuksesta puhutaan, olemme kaikki samalla viivalla: tietoa ei ole kenelläkään, todistuksista puhumattakaan. Ei auta rehvastella, kun ihme ei ole omassa hallinnassa.
Aika katoaa: meitä kohtaa sama hämmennys kuin Nasaretin Jeesuksen seuraajia. Heidän odotuksensa voitosta eivät täyttyneetkään. Kuitenkin toivo virisi uudelleen, ja usko ihmiselle hyvää tahtovaan Jumalaan vahvistui.
Ihan kuin toivo olisi siirtynyt pysyvästi heihin.
Tämä on se ihme, joka ei lakkaa minua hämmästyttämästä: Ihmiset kestävät, kohtaavat kestettäväksi mahdottomia asioita, kokoavat itsensä ja jatkavat elämää.
Ei niin, että suru kiellettäisiin, menetykset mitätöitäisiin tai lietsottaisiin katteetonta lupausta jatkuvasta menestyksestä. Jostain vain tulee voima, joka nostaa pään pystyyn, suoristaa selän ja keventää askeleen. Ihan kuin toivo olisi kutoutunut ihmisten luihin, lihaksiin ja ennen muuta mieleen, tapaan, jolla he suhtautuvat elämään.
Mahdottoman keskellä heissä tapahtuu ylösnousemus.
Usko, toivo ja rakkaus kuulemma pysyvät ikuisesti. Toivo on minusta sitkein – se ei suostu kuolemaan. Siitä ei pääse eroon. Se leviää vastustamattomasti kuin renkaat vedessä: Jumala on kanssamme joka päivä.
Hyvin monena pääsiäislauantaina olen kävellyt kotini lähellä olevaan Pyhän Marian kirkkoon. Kirkko on lähes pimeä, vain katuvalot heijastuvat ikkunoiden lasimaalauksista. Kuuluu vaatteiden kahahduksia, kun ihmiset hakevat paikkaansa penkissä. Jos haluaa istumapaikan, on tultava hyvin ajoissa.
Siinä odottaessa on aikaa kuunnella omaa mieltään. Ei taaskaan mennyt paastonaika niin kuin olisi pitänyt. Haave tietoisesta keskittymisestä ja tarkentuneesta näkökyvystä osoittautui turhaksi toiveeksi. Mielessä on hälinää ja velttoutta. Muissa näkee helpommin moitetta kuin itsessä. Viha ja suuttumus turhanaikaisesta eivät ole vieraita nekään.
Ylipäätänsä elämä kaikkineen tuntuu vaativan enemmän kuin minussa on tahtoa tai kykyä antaa.
Kirkon eteisessä siunataan pääsiäiskynttilä. Yksinkertaiset siunauksen sanat kaikuvat korkeassa tilassa. Ihmiset kurottelevat toistensa ohitse nähdäkseen paremmin.
Pian suuri kynttilä kannetaan takapenkkien kohdalle. Laulajan ääni antaa lahjan kaikille läsnäolijoille:
– Lumen Christi! Kristuksen valo!
Käytävän reunassa seisovat saavat ensimmäisenä valon omaan kynttiläänsä. Sitten he antavat sen naapurilleen ja tämä taas eteenpäin. Kulkue etenee kirkon keskelle.
– Lumen Christi! Kristuksen valo!
Kunnes viimeinenkin seisoo tuohus kädessään. Kynttilän valossa kaikki näyttävät kauniilta. Tänä pyhänä yönä koko kristikansa unohtaa kerrankin kiistansa ja jakaantuneisuutensa, pelkonsa ja pettymyksensä.
– Lumen Christi! Kristuksen valo!
Miten oikeassa olikaan Konstantinopolin piispa Johannes Krysostomos, joka 300-luvulla julisti yltiöpäisen anteliaassa pääsiäissaarnassaan:
”Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon. Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta. Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa. Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää. Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä.”
”Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt. Älköön kukaan itkekö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta. Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut.”
Toivo hyvän Jumalan valtakunnasta ihmisten keskellä ei suostu kuolemaan. Olkoon pääsiäisesi siunattu ja iloa täynnä.
Marja Kuparinen
Jaa tämä artikkeli: