Hoosianna! Toivottomuus on kaikista pahinta. Kuva: Katri Saarela

Toivoa

• 25.11.2013 13:46

Hän on jäänyt seisomaan sivummalle. Ei hänestä ole tuohon riehakkaasti huutavaan joukkoon. Ei hän ole niin kuin ennen. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Kuitenkin hän jaksoi lähteä, jaksoi nousta ja pukeutua, sitäkään kun ei joka päivä jaksa. Ihmeekseen hän sai voimaa toiveesta, että näkisi hänet, jota nyt niin malttamattomasti odotetaan. Merkillisesti sydänalan puristuskin tuntuu lievemmältä.

Sydänkö, oli muuan naapuri kysynyt, kun hän oli tälle rinnan puristuksesta maininnut. Ei ole sydämestä – ainakaan vielä – mielen kipua se on, hän oli yrittänyt selittää. Liekö naapuri ymmärtänyt, mutta jotenkin häntä itseään oli helpottanut, kun oli saanut sen sanotuksi.

Tuuli viskoo hiuksia ja viima tunkeutuu ohuen takin alle. Jospa hänkin menisi joukkoon ja huiskuttaisi, millä vain, minkä käteensä saisi, ja huutaisi toisten mukana. Tulisi lämmin, joukkokin lämmittäisi. Mutta tässä hän vain seisoo – erillään. Ei murtunut hetkessä entiseksi muutu. Muuttuuko koskaan? Toivottomuus on kaikista pahinta.

Kuitenkin hän odottaa.

Sanovat tulijaa kipujen mieheksi ja sairauden tuttavaksi. Pelastajaksi. Mutta pelastaako minua kukaan, hän ajattelee ja kietoo kätensä palelevan ruumiinsa suojaksi. Hän tietää, että vähitellen alkaisi helpottaa, niin on lääkäri sanonut. Tietää, mutta ei vielä jaksa sitä uskoa.

Hoosianna, hoosianna! kaikuu korvia huumaava huuto. Sitten se tulee hänenkin suustaan, vaimeasti ja tapaillen: Hoosianna, hoosianna – oi auta, oi auta!

Eeva Hurskainen

1. adventtisunnuntai