Ben Tal -vuori Golanin kukkuloilla. Sotilaiden siluetit ovat siellä muistomerkkeinä vuoden 1967 kuuden päivän sodan aikaisista juoksuhaudoista. Paikka on ollut puolustuksellisesti tärkeä sijaintinsa vuoksi.
Törmäyskurssilla
Betlehemiin syntyy pian jouluvauva. Esse kävi tapaamassa lapsen äitiä ja isää. Uskontojen ulkoilmamuseo hämmensi matkaajan mieltä.
Mainoksissa ensimmäisenä vastaan tulee Buddha. Lentokenttä on niin länsimainen ja kansainvälinen kuin voi olla. Paikka on Tel Avivin lentokenttä.
Mietin, mihin olen tullut. Onko tämä se Raamatun maa? Bussiin hypättyäni alan tunnistaa sitä. Ikkunoista ohivilisevä luonto puhuu sitä kieltä, johon Raamatussa olen tottunut. Oliivipuita pengerrettynä pienillä ylängöillä, kuivaa, todella kuivaa ja karua. Sypressejä.
On sapatti. Kaikkialla on rauhallista. Maisema kertoo, että aina näin ei kuitenkaan ole. Ajamme lyhyen matkan lentokentältä palestiinalaisten hallinnoimaan noin 65 000 asukkaan Ramallahin kaupunkiin. Matkalla näemme piikkilanka-aitaa ja väläyksiä satojen kilometrien mittaisesta korkeasta muurista. Vastaan tulee muutama israelilaissotilas konekiväärit olalla.
Israelilaisten ja palestiinalaisten alueita erottavaan muuriin on kuvattu palestiinalaisten kansallissankarit, Jasser Arafat ja Muhammed Barghouti. Joku on spreijannut seinään: ”You can not kill love.”
Olen Lähi-idässä, yhdessä sen kuumimmista kattiloista.
Ramallahin luterilaisella kirkolla meitä on vastassa kymmenkunta palestiinalaista arabikristittyä, jotka majoittavat meidät koteihinsa. Nousen matkalaukkuineni emäntäni autoon. Ilta on vilkas ja paikalliset kulkevat ostoksilla. Aina välillä ilmaan kajahtaa muslimien rukouskutsu. Sama kutsu herättää minut öisin.
Saan majapaikan kirkon kristillisen koulun eläkkeelle jääneen opettajan Suhila Mraben ja hänen siskonsa Sonjan luona vanhassa kaupungissa. Ensimmäisenä iltana syömme ravintolassa heidän sukunsa kanssa. Illan edetessä kysyn minua polttelevan kysymyksen: Miltä tuntuu olla kristitty maassa, jossa Jeesus eli?
”Hyvältä, me emme vain lue Raamattua, vaan elämme sitä. Koen, että olemme alkuperäisiä kristittyjä”, John Qattan sanoo ja katsoo minua.
Qattanin pariskunta on Betlehemistä, Jeesuksen syntymäkaupungista, joka on yksi harvoja historiallisia kristillisiä kaupunkeja Israelissa. Kristittyjä Betlehemissä on noin 18 prosenttia. Kristittyjen määrä on koko ajan laskenut Israelissa. Nykyään väestöstä 76 prosenttia on juutalaisia, 17 muslimeja ja kristittyjä on kaksi prosenttia.
Pöytäseurueessamme on nuoripari, joka odottaa toista lastaan, jouluvauvaa. Charlie Mrabe opastaa meitä, missä Jeesuksen elämään liittyvillä paikoilla meidän kannattaa käydä.
Vaimolta ei vinkkejä heru. Jerusalem sijaitsee noin 10 kilometriä Ramallahista. Mutta matka on pitkä. Vaimo ei ole päässyt koskaan Jerusalemiin. ”Meidän tulee hakea sinne lupa”, Mariam Mrabe toteaa.
Naiselle tätä lupaa juutalaiset eivät ole antaneet.
”Me asumme täällä, mutta meillä ei ole maata”, toteaa Charlie.
”Asumme suuressa vankilassa”, hän jatkaa.
Ramallahin jäätyä taakse matkaamme pyhään kaupunkiin. Pysähdymme Scopus-vuorelle, josta näkee Jerusalemin siluetin, Kalliomoskeijan kultaisen kupolin. Tämä on paikka, johon pyhiinvaeltajat kuten Jeesuskin aikanaan ovat pysähtyneet vuosituhansien ajan.
Jerusalemissa tuntuu, että jokainen kivi on pyhä, sillä on oma tarinansa kerrottavana. Työtoverini sanoo, että tämä on kuin uskontojen ulkoilmamuseo enkä voi väittää vastaan. Vanhankaupungin porteilla on turistibusseja bussien perään ja tungosta. Kuljemme Siionin portista sisään. Kaikki on pientä niin kuin muissakin vanhoissa kaupungeissa kapeine kujineen, putiikkeineen ja kaariholvineen.
Jako meihin ja muihin näkyy myös muurien sisäpuolella. On juutalaiskortteli, kristittyjen kortteli, muslimien kortteli ja aramealaiskortteli. Kuljemme ensimmäiseksi Pyhän haudan kirkkoon. Se on eri kristillisten kirkkokuntien omistama. Jotta riitoja ei syntyisi, kirkon avain on kuitenkin luovutettu muslimien haltuun.
Kirkko on tupaten täynnä. Kirkkoa on rakennettu 300-luvulta lähtien paikalle, jossa sanotaan olleen Golgata, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen paikka. Kristityt jonottavat katsomaan ikonia ja suutelemaan paikkaa, johon Jeesuksen uskotaan haudatun. Muutaman metrin päässä on myynnissä kristillistä krääsää.
Katselen turisteja ja valokuvaavia ihmisiä ympärilläni, enkä osaa eläytyä tilanteeseen. Ruuhkassa hartaus tuntuu kaukaiselta ajatukselta.
Kun pölähdän kirkosta ulos, kuulen minareetin rukouskutsun. Siellä missä on kristittyjen kirkko, on myös minareetti. Muslimien kortteli on kristittyjen korttelin vieressä. Kuljemme Via Dolorosaa pitkin. Kärsimysten tie tuntuu olevan kärsimysten tie vain himoshoppaajalle, sillä suuri osa Via Dolorosaa on muslimien basaaria täynnä kristittyjen, muslimien ja juutalaisten lahjatavaraa.
Tätäkö Jerusalem on? Kolmen uskonnon sulatusuuni ja poliittinen mellastuskenttä, jossa esimerkiksi juutalaisilla ja arabeilla on omat bussit, verot ja koulut?
Iltapäivällä Getsemanen puutarhaan saapuessani joudun nielaisemaan sanani. Pieni ja hiljainen juuri sulkeutuva puutarha koskettaa. Täällä Jeesus vietti yhden elämänsä yksinäisimmän hetkensä vain muutaman opetuslapsensa kanssa, jotka hekin nukahtivat.
Täällä osaan kuvitella Jeesuksen tulevan vastaan. Puutarhan suojaiset kolkat puhuttelevat. Kaikkien kansojen kirkkoon astuessani turisteja on vähän ja ympärillä hiljaisuus. Viulu soi ja seurueemme aloittaa virren: ”Käy yrttitarhasta polku…”. Omat menetykset kiiltelevät matkalaisten silmäkulmissa.
Jad Vashem -museossa eli juutalaisvainojen museossa aukeavat Israelin ja juutalaisten historian haavat. Se, miten noin kuusi miljoonaa juutalaista eli nykyisen Suomen väkiluvun ylittävä juutalaisväestö hävitettiin natsiaikaan 1930- ja 1940-luvuilla. Museossa on vaatteita ja kenkiä, jotka poltetuilta juutalaisilta jäivät jäljelle. Nämä muistot eivät ole vain historiaa, vaan osa tässä maassa elävien juutalaisten elämää.
Oppaana toimiva Johanna Regev kertoo, että Jerusalemissa on hoitopaikkoja, jossa edelleen autetaan näitä juutalaisvainon kokeneita. Jokaisessa perheessä joku kantaa holokaustin traumaa. Videolla nainen kertoo, kuinka hän vei holokaustin jälkeen vastasyntyneen lapsensa uhrien muistopaikalle ja sanoi, että kun sinä kasvat, minä kerron sinulle kaiken siitä mitä tapahtui. ”Sitten kun lapsi kasvoi, en kuitenkaan kertonut mitään”, nainen toteaa.
Regevin mukaan juutalaisvainot heijastuvat edelleen jälkipolven elämään. Vainoista selvinneiden vanhemmuus saattoi olla joko etäistä tai liian suojelevaa. Keskuksessa järjestetään tukiryhmiä vainottujen lapsille.
Paluumatkalla mietin kaikkea Ramallahissa ja Jerusalemissa kokemaani: Uskontojen välisiä kiistoja ja kilpailua. Sotilaita siellä ja täällä. Minareetteja kirkkojen kyljessä. Turvattomuutta ja pelkoa. Muurin molemmin puolin ja niiden sisällä.
Raja-aseman kohdalla tien reunassa juoksee pikkupoika ja huitoo leikkiaseen kanssa. Tässä ympäristössä näky hätkähdyttää. Toisaalta näillä lapsilla on suurin tarve leikkiä pyssyillä. Vanhempana he käyvät armeijan ja nukkuvat aseet vieressä sängyssä.
Silti Israelissa matkatessa tunnelma tuntuu rauhalliselta ja pyhältä. Tässä maassa Jeesus eli. Näiden juutalaisten keskelle hän tuli. Onko mikään muuttunut? Jeesuskaan ei elänyt harmonisessa rauhan maassa, vaan kiistelevien kansanryhmien keskellä.
Kristinuskon juuret ovat tässä maassa. Niiden juurien tunteminen tuntuu tärkeältä. Paikat itsessään eivät ole minulle pyhiä, mutta kertomukset ovat. Tämän kansan elämässä kertomus tuntuu jatkuvan aivan erityisellä tavalla edelleen.
Juutalaisilla on tapana sanoa, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä. Seitsemäntenä päivänä hän lepäsi ja sijoitti Israeliin palan kaikesta, mitä oli luonut. Israel on siis kuin maailma pienoiskoossa.
Mutta mikä on sen tulevaisuus? Tämä kysymys leijuu kaiken yllä. Maata rakennetaan kiivaasti. 60 vuodessa maan väkimäärä on kymmenkertaistunut nykyiseen noin kahdeksaan miljoonaan.
Mieleeni muistuu Ramallahin seurakunnan pastorin Imad Haddadin sanat yhteisessä messussamme.
”Minun kokemukseni tästä kirkosta on kirkon nimi: Toivon kirkko. Se on se nimi, jonka perustajat kaiken menetettyään kaikista mahdollisista nimistä valitsivat.”
”Toivo ei ole unelmointia, vaan se on työskentelyä sen eteen, että huominen on parempi. Me uskomme, että tilanteeseen tulee ratkaisu”, Haddad painottaa.
Tähän minäkin tahdon uskoa.
Jaa tämä artikkeli: