Tosi hyvä syy kuulua kirkkoon
Kirkon tutkimuskeskus kysyi marraskuussa viideltä tuhannelta suomalaiselta, miksi nämä kuuluvat kirkkoon. Kirkon tekemä auttamistyö oli tärkein yksittäinen syy. Se ei ole huono syy ollenkaan. Toisen ihmisen auttaminen on ihan Jeesuksen opetusten ytimessä. Nasaretin mies kohtasi köyhiä, sairaita ja yhteisön ulkopuolelle suljettuja ihmisiä. Hänen jalanjäljissään kulkevat seurakuntien työntekijät ja vapaaehtoiset, kun he kuuntelevat, selvittävät, ohjaavat eteenpäin – toimivat niiden kanssa, jotka eivät muuten jaksaisi.
Toinen merkittävä syy seurakunnan jäsenyydelle on kirkolliset toimitukset. Suomalaiset haluavat kastaa lapsensa, astua alttarille rakkaansa kanssa ja tulla siunatuksi haudan lepoon. Ei huono syy sekään. Lapsen syntyessä taivas koskettaa maata. Vastasyntyneen katseessa on aina nähty jotain ikiaikaista; ikään kuin lapsi olisi vielä kahden maailman kansalainen, aistisi sekä näkyvän ja näkymättömän. Pienellensä myös haluaa kaiken mahdollisen turvan. Silloin kaste on kuin Jumalan syli.
Vihkimisessä pyydetään tulevalle liitolle Jumalan siunausta. Haudan äärellä ollaan elämän suurimman mysteerin, kuoleman, edessä. Elämän käännekohdissa oma seurakunta on parhaimmillaan hyvä tuki. Rituaali antaa elämän isolle asialle muodon. Ja muoto kantaa sisältöä: uskoa ja toivoa siitä, että emme ole maailmassa yksin, vaan suuremman käsissä ja silmissä.
Yhä harvempi oli ilmoittanut kirkkoon kuulumisensa syyksi hengelliset asiat. Missä vika? Ihmisissä, kirkossa vai hengellisyydessä? Kirkko on hengellinen yhteisö. Se perustuu uskolle siihen, että on olemassa Jumala, joka on luonut maailman ja rakastaa sitä. Tätä uskoa tehdään näkyväksi sanoilla, kuvilla ja teoilla. Kirkon kieli on täynnä sanoja, joita nykyihminen ei ymmärrä. Kristinuskon perusdokumentit ovat peräisin muutaman tuhannen vuoden takaa Lähi-idän alueen paimentolaiskulttuurista. Vaikka Raamatun ja muiden kirjojen kieltä on uudistettu, historia kuuluu siellä, hyvässä ja pahassa.
Kuvien suhteen tilanne on huonompi: pyhiä kuvia ei ole. On oikeastaan kummallista, että tänä täysin visualisoituneena aikana meillä ei kirkossa juurikaan ole kuvia, jotka avaisivat oven toiseen todellisuuteen. Uusia kirkkotiloja onneksi rakennetaan vielä – ne antavat postmodernillekin ihmiselle kokemuksen pyhästä. Tutkimuksen tulokset kertovat, että teot meillä vielä on. Diakoni järjestää avun, kanttori laulaa lohdun, lastenohjaaja turvaa kerhonsa iloisen hälyn, naapuri auttaa.
Auttaminen ja toimitukset ovat hyviä syitä kuulua kirkkoon.
Urpu Sarlin
urpu.sarlin@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: