Totuuksien palapeli
KIRJA Onko se yhtä hyvä kuin Puhdistus , kysyi moni kuullessaan viikonloppuni menevän Sofi Oksasen uuden Kun kyyhkyset katosivat -kirjan parissa. Erilainen, ajattelin viimeisen sivun jälkeen, mutta sitten mieli muuttui. Puhdistus oli nopeasti etenevä ja taitavasti koukuttava trilleri. Kun kyyhkyset katosivat etenee hitaammin ja keskittyy päähenkilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja mielipiteisiin. Siinä sivussa vaihtuvat vuodet ensimmäisen miehityksen loppuajoista saksalaisten ”vapautukseen” ja 1960-luvun alkuun Neuvosto-Virossa. Ovatko ihmisen mielen turmeleminen ja ruumiin murtaminen lopulta niin kovin erilaisia tekoja? Molemmat kirjat puhuvat taidolla vallasta, valheesta ja ihmisluonnosta. Ei ole kaunista, ei.
Kun kyyhkyset katosivat kutoo arvoituksellisen palapelin, jonka keskushenkilöitä ovat itsenäisyyttä janoava Roland, hänen serkkunsa Edgar, Edgarin vaimo Juudit ja Rolandin morsian Rosalie. Roland, Edgar ja Juudit kertovat tapahtumista minä-muodossa, Edgar eniten.
Edgar Partsin fiktiivisen hahmon taustalla on todellinen historiallinen henkilö, notkeasti puolta ja aatetta vaihtanut Edgar Siegfried Meos . Partsin takinkääntötaito on hyytävä. Lopussa KGB:n laskuun historiaa sepittävä mies selviää murroksista liukkaasti. Ihmiset ja heidän tietonsa ovat Edgarille kauppatavaraa ja keino selviytymiseen.
Partsin henkilöä jää miettimään. Häntä ei voi ymmärtää vain vaikeiden aikojen ja alituisen uhan tuotteena. Kyllä valta sinänsä ja vallan liepeillä norkoilu tyydyttää häntä myös henkilökohtaisesti – siinä hän ei ole kovin kaukana meistä ja ajastamme.
Roland on tulisielu, aatteen mies, joka on valmis auttamaan ihmisiä pakoon, kun neuvostotankkien paluuta odotetaan ja kansan pelko ryöstäytyy valloilleen. Rosalie näkee ja uskaltaa, mutta katoaa salaperäisellä tavalla ja löytyy kuolleena. Vasta lopussa selviää, mitä hänelle tapahtui.
Juuditin kohtalo kosketti itseäni ehkä eniten. Ensin pettymyksen tuottanut avioliitto Edgarin kanssa, sitten yksinäisyys ja turvattomuus, saksalainen rakastaja ja viimein juuttuminen uudelleen Edgariin. Olisiko vaihtoehtoja minuuden säilyttämiselle ollut?
Sofi Oksanen tekee henkilöistään eläviä ja moniulotteisia. He ja heidän ratkaisunsa askarruttavat pitkään. Kuinka paljon esimerkiksi nuoren Juuditin suhdetta saksalaiseen upseeriin kannattelee halu leveämpään leipään, kuinka paljon aito rakkaus? Oksasella on joka tapauksessa taito kirjoittaa aistillista ja kaunista kieltä, jossa tunne saa siivet.
1960-luvun alun Neuvosto-Virossa Juudit elää taas Edgarin vaimona. Tehokasta on se, että silloin hän on menettänyt kokonaan ”äänensä” ja on kirjassa läsnä vain muutamana irrallisena repliikkinä. Talon yläkerrassa elämäänsä viinaan ja lääkkeisiin hukuttavaa naista katsotaan vain Edgarin silmin. Tällä on nyt valta päättää vaimon kohtalosta ja sen hän myös tekee.
Me voimme nyt kauhistella korealaista todellisuuden vääristelyä, mutta peili olisi syytä panna oman menneisyyden eteen. Miten meillä suhtauduttiin virolaisten kohtaloon, mistä kaikesta vaiettiin ja miten leimattiin ne, jotka uskalsivat puhua? Myös meillä katsottiin, mikä on hyödyllistä ja kannattavaa, mistä kannattaa nostaa häly. Samoin tehdään yhä.
Sofi Oksanen tekee suuren palveluksen lukijoille tuodessaan lähihistoriaa ulottuvillemme fiktion kautta. Jos uusin kirja saa lukijan tutustumaan tarkemmin myös Viron historiaan, sitä parempi.
Marja Kuparinen
Jaa tämä artikkeli: