Totuus ja vapaus
Sananvapaus ja uskonnonvapaus ovat keskeisiä kautta maailman periaatteessa hyväksyttyjä ihmisoikeuksia. Käytännössä nämä toteutuvat eri maissa ja paikoissa hyvin eri tavoin. Pohjoismaissa olemme tottuneet nauttimaan näistä ja muista vapausoikeuksista varsin laajasti. Ne ovat myös keskeisiä eurooppalaisia arvoja. Ilman niiden toteutumista ei esimerkiksi EU:n jäsenyys tule kysymykseen.
Hämmästyneinä ja huolestuneina joudumme väliin seuraamaan, miten keskeisiä vapausoikeuksia rajoitetaan tai häiritään eri puolilla maailmaa. Muun muassa Venäjällä kehitys ei ole ollut kaikin kohdin myönteistä. Epämääräisissä olosuhteissa tapahtunut helluntalaisperäisen kirkon tuhoaminen, josta kerromme seuraavilla sivuilla, on surullinen esimerkki tästä.
Sananvapauteen kuuluu myös vapaus puhua tyhmiä. Keskustelussa voi sitten yrittää järkevämmillä tai viisaammilla ajatuksilla yrittää osoittaa tyhmyys tyhmyydeksi. Rajansakin sananvapaudella on. Semmoista ei pidä puhua, mikä on omiaan saattamaan ihmisen tai ihmisryhmän halveksunnan tai vihan kohteeksi. Ihmisen yksityisyys on myös suojattava.
Kirkon pitää viimeiseen asti puolustaa ihmisten oikeutta uskoa myös toisin ja harjoittaa myös toista uskontoa. Sen verran pitää olla itsetuntoa, ettei pidä toisin uskovaa uhkana itselle ja omalle uskolle. Siellä missä pyritään liian hanakasti uskonnolliseen yhtenäisyyteen, ollaan usein vaarallisella tiellä. Uskonnosta tehdään helposti kansallisen tai muun uskolle vieraan pyrkimyksen käsikassara.
Paineita rajoittaa uskomisen tai sanomisen vapautta on pienemmissäkin yhteisöissä kuin valtioissa. Valtaa pitävillä on kaikkialla taipumusta suhtautua nihkeästi arvosteluun. Yhteisöstä haluttaisiin antaa todellisuutta parempi kuva. Kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt eivät suinkaan ole tästä synnistä vapaita.
Vähän tämä kolahtaa ihan omallekin kohdalle. Kirkolliselle lehdelle oman yhteisön arvosteleminen on arka paikka. Vaikka kirkon hallinnossa olisi mitä kummallisuuksia tai seurakunnan toiminta kuinka surkeaa, ei sitä saisi ääneen sanoa. Siksi kirkollinen journalisti tunteekin aina jonkinlaista ylpeyttä, kun häntä syytetään oman pesän likaamisesta tai niin kuin jotkut kauniisti sanovat kusemisesta omiin muroihin.
Seppo Simola, päätoimittaja
Jaa tämä artikkeli: