Hannu Pöntinen on saanut pistoksen afrikkalaisuudesta.

Tukea ja tilaa

Hannu Pöntinen haluaa toimia yhdessä muiden kanssa.

• 24.08.2011 08:30
• Jaakko Kaartinen-Koutaniemi
• Hans von Schantz

Vantaankosken seurakunnan tuore kirkkoherra Hannu Pöntinen kertoo, että hän on työuransa mittaan oppinut rohkeammin sanomaan, ettei tiedä vastausta, mutta mietitään asiaa yhdessä.

— Kirkolla on Vantaalla edessään kaikenlaisia haasteita. Minusta niiden edessä voi rohkeasti sanoa, että mielenkiintoista, hämmentävältä näyttää. Mihin tämä mahtaakaan johtaa? Mikä kutkuttava uusi mahdollisuus!

Pöntinen aloitti kirkkoherran viran hoidon heinäkuun hiljaisuudessa. Toista kuukautta on ollut aikaa rakentaa vaikutelmia ja tutustua omaan seurakuntaan.

— Kirkkoherra voi toimia vain yhdessä muiden kanssa. Kirkkoherran hengellinen johtajuus seurakunnassa on jaettua johtajuutta.

Kirkkoherran omat odotukset työstään on yksinkertaisesti sanottu: että seurakunta osaa olla armon asialla.

— Seurakunnan pitää olla sellainen, että se antaa ihmisten kuulla armon sanomaa. Sellaista, josta saa omaan elämään tukea ja tilaa. Maailmalla kierrettyäni olen syvästi ymmärtänyt, että juuri armo on kova juttu, sanoo Pöntinen.

Muutosten aikaa

Hannu Pöntinen toimi 1990-luvulla lähetystyössä Botswanassa, eteläisessä Afrikassa. Se jätti mieleen jäljen, joka ei hierry pois.

— Niin, ”lähdin, enkä palannut samana”. Enemmän kuin mikään kristillinen tulkinta, minussa tuntui pistos afrikkalaisuudesta: että ihminen on keskiössä.

Louhelan asemalla Myyrmäen kirkon vieressä tehdään rakennustöitä. Kadut ovat ruvella ja kirkon pihaan pitää ajaa takakautta.

— Yhteiskunnassakin on meneillään melkoinen remontti. Elämme aikamoisten muutosten aikaa. Meillä kirkossa on siinä selvä rooli ratkaisujen etsijöinä. Meidän pitää kysellä, toteutuvatko esimerkiksi tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kaikkialla niin kuin pitäisi, Hannu Pöntinen miettii.

Mukana oleminen ei tarkoita pelkästään korkealentoista eettistä paimennusta, vaan myös osuutta tavalliseen elämään ympärillä.

— Vantaan seurakuntien hyvässä, uudessa strategiassa on mottona ”armon asialla vaativassa maailmassa”. Meidän pitää tarttua lapioon ja olla mukana talkoissa. Seurakunnissa onkin tehty upeaa yhteistyötä esimerkiksi kaupungin päivähoidon, koulujen ja vanhuspalvelujen kanssa, sanoo Pöntinen.

— Ja jokainen seurakuntalainen tietysti tekee kaikkein arvokkainta yhteiskuntapalvelua perheessään, läheistensä parissa ja työtään hoitaen.

Arvokas armo

Perimmiltään seurakunta tietenkin on hengellinen yhteisö. Hannu Pöntisen mielestä siinä piilee voimavara, jota voi sitten maailmassa ja ihmisten parissa käyttää.

— Minä toivoisin, että me uskaltaisimme avoimemmin sanoa ääneen sen, että olemme kristittyjä. Siihen tietysti liittyy uskovaiseksi leimautumisen vaara, mutta onko ainoa vaihtoehto sitten sanoa olevansa ateisti? Pöntinen kysyy.

— Meitä on tässäkin kaupungissa enemmistö ihmisiä, jotka kuuluvat kirkkoon, koska sillä on heille jokin merkitys. Jos joskus tulee ajatelleeksi, että voisikohan Jumala minuakin rakastaa, se on aivan riittävää kristittynä olemiseen.

Kirkkoherran mielestä armo on niin arvokasta, että ihmiset ansaitsevat sen tueksi omaan elämäänsä.

— Minä ajattelen tätä helluntain kautta. Raamatussa kuvataan, että kun seurakunta helluntaina syntyi, ihmiset kuulivat evankeliumin omalla kielellään. Ei siinä kielillä puhumisesta ole kysymys, vaan siitä, että armon sanomaa kerrottiin niin, että jokainen saattoi sen ymmärtää.

Aitoja vastauksia

Maailman muuttuessa kirkon pitää uudistua hukkaamatta omaa ydintään.

— Sukupolvet vaihtuvat, ja kirkon sanoma pitää kertoa elävästi uudelleen. Siinä mielessä kirkko elää aiempaa vaativammassa tilanteessa, että tämän päivän nuorilla ei välttämättä ole omaa tietoa siitä, mitä kirkko ylipäätään merkitsee. Niin tympeä kuin onkin nuoren kysymys siitä, mitä hyötyä kirkosta minulle on, on se aivan oikea kysymys, Hannu Pöntinen sanoo.

— Juuri sen kysymyksen edessä meidän pitää uskaltaa olla hämmentyneitä. Patenttivastausten tarjoamisen sijaan pitää lähteä yhdessä etsimään aitoja vastauksia ja varautua siihen, että kirkko saattaa vähän uudistua.