Tukea ja tilaa surulle
Paula Wallin elämässä on aika ennen lokakuuta 2007 ja aika sen jälkeen. Rajapyykkinä on päivä, jolloin hän jäi yksin kahden pienen pojan kanssa.
”Mikon kuolemasta on nyt kuusi vuotta. Mietin, koska hänen kuolinpäivänsä kuluisi niin, ettei tarvitse itkeä. Mikko oli ennen kuolemaansa aivokuolleena viikon, ja kun se viikko vuodesta lähenee, kroppa alkaa oireilla”, kertoo Paula Wall (31 vuotta).
Wallin vanhempi poika Jesse oli alle neljän ja nuorempi Riku vajaat kaksivuotias, kun heidän isänsä kuoli. Paula Wall itse oli vain 25-vuotias.
”Elämässä oli tapahtunut paljon jo ennen Mikon kuolemaa. Ensin olin menevä nuori nainen, sitten jo kahden lapsen äiti ja seuraavana hetkenä lasteni ainut huoltaja. Vaikka emme Mikon kuollessa olleetkaan yhdessä, se ei muuttanut sitä, että järkytys oli hirveä. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä oli poissa. Isoin huoli oli pojista.”
Wallin lähipiiri tuki perhettä. Vanhemmat sekä Wallin siskot olivat apuna ja ystävät auttoivat myös. Yksin äitiä pienine poikineen ei jätetty.
”En ollut yksin, mutta kokemus oli yksinäinen. Ja jossain vaiheessa tuntui, ettei lähipiirikään jaksa jauhaa asiaa loputtomiin.”
Wall hakeutui nopeasti avun piiriin ja perheneuvolan kautta tuli vinkki seurakunnan järjestämistä suruleireistä. Ensimmäiselle suruleirille hän lähti vanhemman poikansa kanssa, kun isän kuolemasta oli kulunut puolisen vuotta.
”Siellä oli tosi lohdullista olla. Ei haitannut, vaikka purskahti itkuun keskellä lounasjonoa, heti oli kymmenen ihmistä halaamassa. En muista siitä ensimmäisestä vuodesta oikein mitään, mutta suruleiriltä muistan monia asioita. Se oli ensimmäinen kerta, kun Mikon kuoleman jälkeen saatoin itse kertoa, miltä minusta tuntuu. Siellä pystyi myös sanomaan sen, että on vihainen.”
Wall huomauttaa, että kaiken kaaoksen keskellä tuntui ihanalta, kun sai vain olla ja kaikki oli valmiina. Vaikka kyse oli vain yhdestä viikonlopusta, se oli arjen keskellä tarpeellinen hengähdystauko.
Isän kuolema ei ole ollut perheessä koskaan aihe, josta ei ole voinut puhua, mutta silti suruleiri oli vähän yli nelivuotiaalle Jesselle tärkeä kokemus.
”Kun kerroin Mikon kuolemasta, Jesse kysyi, tarkoittaako se sitä, että isi ei enää koskaan tule hakemaan häntä. Hän tuntui olevan nopeasti sinut asian kanssa, mutta leiri oli selvä ahaa-elämys: hän ei ole ainut lapsi, joka on menettänyt vanhempansa. Leirin jälkeen surusta tuli vielä enemmän meidän kahden juttu, ja se lähensi meitä entisestään.”
Nuoremman poikansa Rikun kanssa Paula Wall lähti suruleirille, kun isän kuolemasta oli kaksi vuotta.
”Riku oli niin pieni isänsä kuollessa, että hän ei oikeastaan muista Mikosta mitään. Siksi hän tuntui jäävän vähän ulkopuoliseksi minun ja Jessen surusta. Senkin vuoksi ajattelin, että myös Rikun on hyvä päästä suruleirille samalla tavalla kahdestaan minun kanssani kuin Jessekin oli ollut.”
Pienten lasten ajatuksista ja kokemuksista on vaikea saada selkoa. Vaikeahan pienen pojan on kertoa surusta, jos hänellä ei ole edes muistoja ihmisestä, jota muut perheessä surevat.
”Jälkeenpäin olen tajunnut paremmin, että vaikka Riku ei muistanut Mikkoa, hän näki ja koki sen surun, jonka kanssa minä ja Jesse ja muu lähipiiri eli. Riku on aina ollut tarkkailija ja samalla huolissaan siitä, mikä on minun vointini. Eihän suruaan pysty niin peittämään, että lapsi ei sitä vaistoaisi. Pojan pahan olon huomasi ja hän oireili voimakkaasti myös päiväkodissa.”
Uusi suruleiri oli äidille ja pojalle hyvä kokemus.
”Riku tykkäsi siitä kovasti. Mikon kuolema ja suru siitä oli ilmeisesti hänelle paljon vaikeampi juttu kuin olin osannut ajatellakaan. Leirin loppujumalanpalveluksessa hän repesi täysin ja itki ihan valtavasti. Tuntui siltä, että siinä itkussa jotain purkautui, koska leirin jälkeen Riku tuntui paljon helpottuneemmalta kuin ennen.”
Kun on pienet lapset, heidän vointinsa menee oman voinnin edelle. Paula Wall sanoo, että hänellä itsellään on vielä paljon käsiteltävää omassa olossaan.
”Alkuun vain koetti selvitä ja huolehtia, että erityisesti pojat saavat tarvitsemansa avun. Kaikkia omia tunteita en pystynyt käsittelemään.”
Kolmannelle suruleirille Wall lähti molempien poikien kanssa. Oli tunne, että nyt voisi jo antaa jotain omasta kokemuksestaan niille, joiden menetys on tuore.
”Soitin Tarja Huttuselle ja kysyin, voisimmeko tulla sillä ajatuksella, että olisimme esimerkkinä siitä, että tällaisestakin selviää. Pojille kerroin, että he voivat leirillä auttaa jotain poikaa tai tyttöä, joka on kokenut saman kuin he.”
Wall muistaa ensimmäisellä suruleirillään ihmetelleensä niitä, joiden läheisen kuolemasta oli useampi vuosi. Miten voi päästä eteenpäin ja selvitä hengissä, kun maa on kadonnut jalkojen alta?
”Mietin silloin, että minä en varmaan jaksa noin pitkälle millään. Kun olimme kolmannella suruleirillä, aikaa oli kulunut jo niin paljon, että pystyin itsekin käsittelemään asioita ja purkamaan sitä kuormaa, joka on pitänyt jättää sivuun, kun on huolehtinut poikien voinnista.”
Paula Wall pitää tärkeänä suruleirien kautta saamaansa kontaktia seurakuntaan.
”Tuntuu hyvältä, että meitä on kuunneltu ja meidän voinnistamme on oltu kiinnostuneita myös leirin jälkeen. Ja on hyvä tietää, että jos apua tarvitsee, sitä saa. Suruleiriä voin suositella kaikille, joiden on sinne mahdollista päästä. Minusta tuntuu, että vasta leirien jälkeen sisässäni olevat padot ovat päässeet pikkuhiljaa purkautumaan. En tiedä, missä minä ja pojat olisimme ilman näitä leirejä.”
”En ole ainoa, jolla on suuri suru”
”Lapsi toipuu nopeasti.” ”Kyllä lapsi aina selviää!” Näin saatettiin hokea entisaikaan. Lasta kehotettiin olemaan reipas, vaikka tämä olisi menettänyt äidin tai isän, siskon tai veljen.
”Lapsi tarvitsee surulle tilaa ja aikaa. Surua ei voi ottaa pois, mutta olo helpottuu kun sitä voi jakaa”, sanoo Tarja Huttunen, diakoniatyöntekijä ja perheille tarkoitettujen suruleirien kehittäjä.
Hän ohjasi 1990-luvun alussa seurakunnan diakoniatyöntekijänä aikuisten sururyhmää. Siihen osallistui nuori äiti, jonka mies oli kuollut äkillisesti. Leski kertoi, miten hänen lapsensa ilmaisevat surua ja kaipausta isän kuoltua. Äiti pohti, mistä saisi voimia lastensa tukemiseen samaan aikaan kun oma tuska on päällä.
”Tuolloin tajusin, että lapsetkin saattavat kaivata vertaistukea, sillä perheenjäsenen kuolema on aina traagista”, kertoo Huttunen.
Kun lapsi menettää vanhemman, siskon tai veljen, hänen kysymyksensä ovat aivan samanlaisia kuin aikuisen: ”Missä hän nyt on? Miksi hän jätti minut? Milloin näen hänet jälleen?”
Lapsen suru on kokonaisvaltaista kuten aikuisellakin, mutta lapsen tapa elää surua läpi on omanlaisensa. Hän muun muassa leikkii ja piirtää, sillä leikki auttaa lasta jäsentämään tapahtunutta.
Tarja Huttusen mukaan lapsi tarvitsee aikuisen apua ja tukea kotona. Hän tarvitsee sitä myös lähtiessään keskelle lapsiryhmää: päiväkotiin tai kouluun. Muutoin saattaa käydä niin, että muut lapset alkavat karttaa surevaa lasta.
”Vanhemman kannattaa puhua päiväkodin tai koulun aikuisille perheen tilanteesta. Kun yhden kotona on surua, voi lapsiryhmässä kertoa asiasta yhdessä sovitulla tavalla. Se helpottaa lasta”, sanoo Huttunen.
Perheenjäsenen kuolema on nykyään Suomessa niin harvinaista, ettei lapselle helposti löydy vertaista puhekumppania. Siksi Espoossa järjestetään joka toinen vuosi leiri, jossa lapset voivat tavata toisia lapsia ja huomata: ”En ole ainoa, jolla on suuri suru.”
Ulla Lötjönen
Suruleiri perheille 23.–25.5.2014 Hvittorpin leirikeskuksessa. Omaa ohjelmaa lapsille ja aikuisille. Tiedustelut ja ilmoittautuminen: tarja.huttunen@evl.fi.
Jaa tämä artikkeli: