Puhdistus. Kaikki kestämätön menee.
Tulva
Ja eräänä päivänä suola oli muuttunut mauttomaksi. Se mikä kerran maustoi koko elämänkauhan sekoittaman keiton, liemen jossa pyörivät likapyykit Ikean sinisissä kasseissa, jokailtaiset hermojen menetykset vielä yksille vesilasillisille, tiskikoneen ammottava kita ja aina likaiset astiat, koko soppa oli muuttunut mauttomaksi.
Mauton suola ei kelvannut mihinkään, vaan se heitettiin menemään ja ihmiset talloivat sen päälle ja liemi lensi suolan mukana. Pyykit lennähtivät mikä millekin oksalle ja tiskikone sulki suunsa eikä siihen astioita olisi riittänytkään.
Armoa, lopeta tämä, hän anoi. Painoi otsansa parkettiin ja se oli iholle viileä, mutta hävityksen kauhistusta ei pysäyttänyt mikään eikä kukaan.
Vasta aika näytti sopan kaatumisen ja kaiken loppumisen laajuuden. Sitä armoa hän oppi pelkäämään. Kaikkivaltiaan käsitys oli toisenlaista, kovin toisenlaista kuin ihmisen.
Aika antoi lohdutuksen hentoja versoja. Tuli tarkoituksen kokemisen hetkiä. Tuli ajatusten yhteys kuin lämmin tuulahdus koleaan lokakuuhun. Tuli kiitollisuus koetusta, eletystä ja jo menneestä.
Mutta ei lohdutuksen versoja saanut pitää omanaan. Silloin hän huusi Jumalalle ääneen.
”Sinä vyörytät armollisuutesi ylitseni kuin tulvavedet. Armosi kuohuva virta ei anna minun levätä maalla joka sortuu. Se kuljettaa minua luoksesi kovin käsin.
Kun puhdistat uskoni, kaikki kestämätön putoaa pois, vaikka se olisi kuinka rakasta minulle. Kun Sinä korkein rakennat uutta, minä vapisen edessäsi ja tunnustan: Sinä olet ja minä olen Sinun omasi, vain Sinun.”
Kaisa Kariranta
Uskonpuhdistuksen muistopäivä
Uskon perustus Jaa tämä artikkeli: