Saila Susiluodon runot soivat komeasti.
Tunteiden läikähdyksiä
Syksyn runokokoelmissa muun muassa hullaannutaan, kyllästytään, erotaan, nöyrrytään, surraan ja vanhetaan.
Rairai ja hei hei!
Juuli Niemi: Yömatkat. Otava 2010.
Juuli Niemen runoissa matkataan niin lapsuuteen, uniin, miehen luo kuin vieraisiin maihinkin. Runokertoja Rai muistelee kaikkivoipaista aikaa jolloin oli vielä rairairai, ”joka parturoi oman tukkansa, keksi omat jumalat, jotka olivat itsestään selvästi naisia” ja huusi ”tässä mä oon!”.
Lapsuus siintelee milloin kauhujen aikana, milloin nostalgisena kotikaupunkina, mutta on auttamatta ohi. Kasvu on vastahakoista suostumista miehen matkakumppaniksi.
Niemen ilmaisu on humoristista, ironista ja raadollistakin. Runoissa yhteys toiseen on hankalaa tai häviämässä, rakkaus jättää tai jätetään ja paljastuu hiukan huuhaaksi.
Mies piirtyy kylmänä tai vähän säälittävänä tyyppinä, josta pitää välillä huolehtia, mutta josta on lopulta syytäkin päästä eroon.
Eron ja kasvamisen teemat virittävät tunnelman haikeaksi. Jonkinlaisen vapautumisen voi kuitenkin kirjan lopusta lukea. Rai näkee miehestä viimeisen unen ja sanoo kirjeitse itselleen: ”Nyt on hyvä.”
Intohimoa ostarilla
Saila Susiluoto: Carmen.
Otava 2010.
Saila Susiluodon Carmen on Bizet’n Carmen-ooppera sovitettuna supisuomalaiseen, monikulttuuriseen ostarimaisemaan. ”Olen sinun, sinun, sinunkin. Karistan lämmön kaikkeen/ mihin tahansa auringon peilihehkun”, toteaa kokoelman nimihenkilö.
Carmenin lisäksi rooleissa ovat tähän hullaantuva José sekä Mikaela, Josén hylkäämä kihlattu. Heidän suullaan kuvataan hurmion, himon, kyllästymisen, surun ja kauhun tunteita. Äänessä ovat myös kotiäitien, vartijoiden ja lastauslaiturilla tupakoivien kuorot. Nykypäivää edustaa Big Brother, Lindex, Tiimari, metro, kioskimyyjä ja burkha.
Osa runoista on kirjoitettu flamencorytmiin. Hienoja ovat aistimukselliset yhdyssanat, kuten sähköviulutuuli, ohutsadehuntu ja asfaltin kiiltolihainen syli.
Runot soivat komeasti ja ilmaisuvoimaisesti. Näitä runoja kuuntelisikin mielellään.
Kiireettömästi kiireestä
Kai Nieminen: Alan oppia. Tammi 2010.
Kai Niemisen runoissa on läsnäolon tuntu, aivan kuin joku lempeä, viisas ääni kertoisi omasta elämästään suoraan minulle.
Näin se ääni sanoo: Elämä ei lopulta ole sen kummempaa kuin että malttaa tajuta olevansa keskellä sitä. Tämä lempeä viisas myöntää, ettei aina edes ole niin viisas. Ajatukset karkaavat eivätkä suostu loppuun asti ajateltaviksi, mutta haave käsissä kimaltelevasta, kiteytyneestä ajatuksesta elää.
Runot pyrkivät riisuttuun olemiseen, nyt-hetkeen, paljastamaan ihmisen turhat luulot ja ristiriidat.
Nieminen on juuri täyttänyt 60. Ikä tuo perspektiiviä ja nöyryyttä. Lapsenlapset ovat suoruudessaan oivallisia opettajia. Opettajia ovat myös Niemisen hyvin tuntemat ja kääntämät japanilaiset zen-runoilijat, joihin osa runoista viittaa.
Nykyihmiselle sopii vaikkapa tämä Niemisen ajatelma: ”kun kaikkea on kylliksi ja liikaakin, alkaa aina jokin kriisi, joka perkaa turhan pois.” Tai tämä, ehkä miehille: ”vaikea aloittaa mitään, on niin monta asiaa joita pitäisi tehdä yhtaikaa”.
Surun pimeää ja valoa
Rakel Liehu: Älä vielä lähde.
WSOY 2010.
Rakel Liehun runot kertovat puolison menetyksestä. Niissä tuntuvat kaipuu, kipu ja eron väistämättömyys mutta myös ilo eletystä ja jälkikuva toisen läsnäolosta — olo on kuin olisi menettänyt käden.
Suhde on ollut täynnä elämää: on ollut rakkautta, perhe ja yhdessä kuljettu nuoruus. Mies on elävänä sinuna läsnä läpi teoksen, kuoleman jälkeenkin puhuteltavana rakkaana, vaikka runojen minä on yksin.
Liehun kielikuvissa on kivun rinnalla valoa ja voimaa. Uusi polvi piirtää isoäidille kuvan, jossa lukee ”Ethän sure kauheasti”. Lapsenlapsien suissa ”kuoleman jääpuikko sulaa” nopeasti. Kuva surusta on hieno: ”näen auringonpimennyksen/ valon timanttirenkaisen/ surun.”
Papin puolison elämään kuuluu kristillisiä tapoja. Tuttu pappi tuo leskelle ruusun. ”’Sen jokainen terälehti olkoon rukous’, hän sanoo ja polkee pois ’Ei kuolemaa voi koskaan ymmärtää’.”
Uni tuo lohdun: unessa kaivattu kävelee vastaan todempana kuin valveessa. JUMALA ON ARMOLLINEN todetaan isoin kirjaimin.
Vaikka päivän valo on lesken silmissä väkivaltainen, runoista voi lukea kiitollisuutta.
Vanhenemisesta
Claes Andersson: Pimeyden kirkkaus.
WSOY 2010.
Claes Anderssonin runot liikkuvat vanhenemisessa, rakkaudessa, politiikassa, ystävyydessä ja lihallisuudessa — itse Anderssonissa.
Sävyt vaihtelevat äkkijyrkästi ja kiinnostavasti runosta toiseen. Ollaan keskellä rakastamisen auvoa, ja sitten hypätään kiukkuiseen poliittiseen kannanottoon. On surua ja kaipuuta, ja sitten taas mojovaa lihallisuutta.
Vanheneminen on totta, ja silti epätodellista. Ystävyys on elintärkeää: ”Ilman sinua ikääntyminen olisi epätodellisempaa/ ilman sinua kuolema tuntuisi pelottavammalta/ ilman sinua epätodellinen olisi todellisempaa.”
Yksilö saa runoissa armon. On lupa olla oma itsensä, ”toivoton janoinen allapäin äkkipikainen tyly paranoidi rahaton ja ruma”. Maailman mielenvikaisuudesta sen sijaan on syytä ärsyyntyä.
Runojen voima on kielen selkeydessä ja siinä vilpittömyydessä johon runoilija pyrkii itsensä, rakkaidensa ja maailman kanssa.
Lohtuakin runoissa on, ja se on muuta kuin pelkkiä sanoja. Se on maailman kauneutta, kuten Bachin musiikkia, jonka tahtiin voi kuvitella itselleen tyynen lopun.
Vanhenevasta Anderssonista näkyy vielä paljon.
Jaa tämä artikkeli: