Sairastan itse skitsofreniaa. Olen kulkenut kuoleman laakson kautta yritettyäni itsemurhaa monta kertaa. Olen viettänyt yhteensä vuoden psykiatrisessa sairaalassa, jossa hoito saattaa maksaa jopa 1 000 euroa päivässä. Kun en ollut sairaalassa, olin, ja olen, avohoidossa. Tapaamiset ovat kerran kahdessa viikossa, mikä maksaa reilu sata euroa.

Olen kuitenkin etuoikeutettu. Pääsin kolmannen sektorin järjestämään kuntoutukseen, jota tarjotaan vain kotikaupungissani alle 30-vuotiaille. Olen kuntoutunut huimasti lähtötilanteesta. Olen valmis jopa auttamaan muita kuntoutujia esimerkiksi vetämällä keskustelupiirejä. 

Noin tuhat ihmistä tekee itsemurhan joka vuosi. Lähestulkoon kaikki heistä kärsivät mielenterveyden häiriöstä.

Kokemukseni mukaan suurin syy itsemurhaan on häpeä ja tuska. Kun tajuaa tilansa, kokee, että on menettänyt kasvonsa. Tai ymmärtää, ettei kukaan välitä, sattui kuinka paljon tahansa. Ketään ei kiinnosta. On aivan yhdentekevää, elääkö vai kuolee. Ymmärrys siitä, että ihmiset, terveet, eivät vaivaudu taputtamaan olalle kärsivää, rohkaisemaan jatkaa matkaa, lohduttamaan epätoivoista tai kuuntelemaan ongelmissa olevaa, sekavaa ihmistä, tappaa hitaasti. 

Moni mielenterveysongelmainen käyttää runsaasti alkoholia. Mielisairaudet ja juoppous ovat inhottuja sairauksia, joita monikaan terve ei tahtoisi kohdata.

Vetoan teihin lukijat: olisiko liikaa pyydetty, että auttaisitte tunnin viikossa hätään joutuneita? Keskustelu-, raamattu- tai harrastepiiri mielenterveysongelmaisille tai alkoholisoituneille tai tukihenkilönä toimiminen voisi jo puolittaa itsemurhat Suomessa. Olisi joku, joka sanoisi: ”Olet tervetullut maailmaan sellaisena kuin olet. Minä kuuntelen. Minä tahdon auttaa. Älä mene pois.”

Piia Rautio