Kuva: Jukka Granström
Tuomas lähti ja jätti jälkeensä kaipauksen
Soili ja Heikki Teittisen kodissa Soukassa on esillä runsaasti valokuvia lapsista ja lapsenlapsista. Teittiset korostavat, miten arvokas lahja he ovat.
Heikki Teittinen sanoo vähitellen sopeutuneensa elämään ilman yhtä poikaansa, tehneensä surunsa kanssa rauhan.
”Kuljen Tuomaksen valokuvan ohi välillä niin, että en pane sitä erityisesti merkille. Toisinaan se pysäyttää ja riipaisee syvältä. Ohimenevä surun häivähdys voi yllättää missä ja milloin vain”.
Vuoristorata pysähtyy
Heinäkuinen keskiviikko oli helteinen. Teittiset olivat kaksi päivää aiemmin vieneet aikuisen poikansa Auroran sairaalaan hoitoon, ja suuntasivat hänen lastensa kanssa Linnanmäelle.
”Jätin Soilin ja lapset huvipuistoon ja lähdin käymään lähellä sijainneessa Tuomaksen asunnossa. Ajattelin hakea postit ja viedä ne myöhemmin pojalle Auroraan”, Heikki Teittinen kertaa tapahtumia.
Hän pysähtyi eteiseen ihmettelemään tuoretta tupakan tuoksua. Peremmällä hän näki pöydällä kaksi tyhjää lääkepurkkia.
”Näin poikani sängyllä kuolleena. Hänen ihonsa oli vielä lämmin.”
Nopeasti saapunut ambulanssihenkilökunta saattoi vain todeta saman kuin Heikki Teittinen. Mies soitti vaimolleen elämänsä vaikeimman puhelun.
”Nyt se on tehnyt sen.”
Soili Teittinen ei pystynyt sanomaan mitään.
”Sokki löi jalat alta. Ilmoille pääsi itku ja kauhun huuto. Tilanne oli irvokas. Upea kesäpäivä, kaikki se lasten riemu ja hälinä ympärillä. Tuomaksen tytär juoksi nauraen huvipuistolaitteesta luokseni ja kysyi hämmästyneenä, miksi mummi itkee.”
Surun käsittelyyn saa ja kannattaa hakea apua
Tuomaksen kuoleman jälkeen Teittisen perhe kokoontui nopeasti yhteen ja sai jo samana päivänä tuekseen kaksi kriisityöntekijää.
”Olemme halunneet kertoa Tuomaksen sairaudesta ja itsemurhasta avoimesti. Vain puhuminen voi auttaa sekä itseä että muita, ja on tärkeää hakea ja saada apua”, Heikki Teittinen painottaa.
Soili Teittinen kävi terapiassa jo Tuomaksen sairausaikana.
”Jatkuva pelko ja tuska olivat niin raskaita, että tarvitsin apua. Tuomaksen teot veivät ajoittain koko perheeltä valtavasti voimia.”
Espoonlahden seurakunnan sururyhmä itsemurhan tehneen läheisille alkoi pian Tuomaksen kuoleman jälkeen. Teittiset osallistuivat sen lisäksi Mielenterveysseuran vertaistukiryhmään ja ovat saaneet terapia-apua sekä erikseen että yhdessä. Soili Teittinen on löytänyt myös Surumammat-ryhmän ja koko perhe on käynyt menetystä läpi ammattiauttajien kanssa muutaman kerran.
Mitä useammin tapahtunutta ja tunteitaan pukee sanoiksi, sitä helpommaksi surun kestäminen käy.
Masennusta ja maniaa
Tuomas Teittinen halusi matematiikan opettajaksi. Isänsä sanojen mukaan ”perheen paras ylioppilas” pääsi opiskelemaan helposti.
”Tuomas oli asunut ensimmäisessä omassa asunnossaan vain kaksi viikkoa, kun hänen kaverinsa soittivat ovikelloamme ja kertoivat, että Tuomas on sekaisin”, Soili Teittinen kertoo.
Tuomasta lukioajoista asti vaivannut paha olo diagnosoitiin kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi.
Matematiikan opinnot jäivät kesken jo alkuvaiheessaan. Kiihkeän toimeliaisuuden maaniset kaudet ja syvän ahdistuksen ajat vuorottelivat. Välillä hän oli useita viikkoja hoidettavana sairaalassa.
Ajoittain elämä näytti tasaantuvan. Tuomas sai töitä postista ja muutti Pasilaan mieluisaan asuntoon. Hän sai hoitoa Auroran sairaalassa ja söi hänelle määrätyt lääkkeet. Ne olivat hänelle myös vaaraksi – Tuomas yritti kolmasti tappaa itsensä vahvojen lääkkeiden yliannostuksella.
”Tuomas oli älykäs, ja se teki sairauden kanssa elämisen hänelle vielä vaikeammaksi. Hän tajusi tilansa ja koki elämänsä näköalattomaksi. Alkoholilla hän yritti turruttaa tuskaa. Päihdekeskeisyys myös sotki ajoittain hoitosuunnitelmia”, Heikki Teittinen sanoo.
Avohoito ajaa todellisiin vaaroihin
Heikki Teittinen kritisoi yhteiskunnassa vallitsevaa itsemääräämisoikeuden ylivaltaa.
”On vaarallista, että vakavasti sairaan ihmisen oikeus päättää omista tekemisistään on vahvempi kuin hänen terveytensä ja henkensä suojeleminen vaikka tahdonvastaisin toimin. Tuomaksen sairaalahoito lopetettiin toistuvasti niin, että me emme tienneet hänen poistuneen sairaalasta, niin nytkin, sillä henkilökunnalla ei ollut asiasta ilmoitusvelvollisuutta.”
”Avohoito on viheliäistä”, Soili Teittinen puuskahtaa.
”Avohoitoon päästetään maanisessa tilassa oleva ihminen, jolle lyödään vain lääkepurkki kouraan. Hoitohenkilökunnalla on ihmeellinen idealistinen käsitys, että kun sairas ihminen osaa vakuuttavasti väittää että hän ei enää suunnittele itsemurhaa, hänen sanaansa voi luottaa!”
Heikki Teittinen sanoo, että taistelussa hoitoperiaatteiden ja itse sairauden kanssa nousivat vanhemmilla välillä kädet pystyyn. Hän muistaa erityisen hyvin lääkärikäynnin keväällä 2009.
”Tuomas yritti kovasti. Hän oli ollut koko alkuvuoden raittiina antabus-lääkityksen avulla. Hän kysyi lääkäriltä, voiko tästä parantua. Lääkäri arveli, että sairaus etenee ja pahenee todennäköisesti noin 50 ikävuoteen saakka. Sitten eteneminen pysähtyy, mutta sairauden kanssa voi kuitenkin elää. Vastaus oli Tuomakselle melkoinen järkytys."
Hyvästijättöjä
Tuomas etsi lisää vastauksia. Hän kävi ystävänsä kanssa Tuomasmessussa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa ja kyseli äidiltään uskoon ja uskontoon liittyviä asioita.
”Tuomas kysyi, onko itsemurha synti, ja joutuvatko itsemurhan tehneet helvettiin. Vastasin että en tiedä, mutta tiedän että Jumala haluaa, että sinä elät.”
Äitinsä syntymäpäivillä Tuomas lauloi Kari Rydmanin laulun Niin kaunis on maa.
Heinäkuisena viikonloppuna Teittiset osallistuivat sukujuhliin Vantaalla. Tuomas majoittui juhlia varten vanhempiensa kotiin ja toi äidilleen tapansa mukaan ruusun. Poikkeuksellista oli se, että ruusu oli valkoinen. Aiemmin poika oli tuonut aina punaisia ruusuja.
”Tuomas oli erittäin ahdistunut. Jälkeenpäin kuulin sukulaisilta, että juhlissa hän oli puhunut monille siitä, että hän ei jaksa elää”, Soili Teittinen kertoo.
Perhe sopi, että Heikki vie Tuomaksen maanantaiaamuna Auroran sairaalaan.
Lähtiessään nuori isä halasi mummilaan tulleita lapsiaan ja kuiskasi äidilleen: ”näen heidät nyt viimeisen kerran”.
Matkalla sairaalaan Tuomas halusi poiketa asunnollaan kastelemassa viherkasvinsa.
”Minun kaunis kotini, Tuomas sanoi haikeasti”, Heikki Teittinen muistelee.
”Hän myös pyysi anteeksi kaikkea aiheuttamaansa pahaa. Jätin hänet hoitoon turvallisin mielin ja helpottuneena siitä, että välimme olivat hyvät ja tilimme selvät.”
Jälkeenpäin Teittisille on selvää, että Tuomas jätti jäähyväisiä monin elein.
Musiikki ja mielikuvat auttavat eteenpäin
Musiikki on ollut tärkeä lohduttaja molemmille. Heikki Teittinen on jo vuosia käynyt laulutunneilla ja molemmat ovat laulaneet seurakuntakuoro Wähäpaimenessa. Soili Teittinen palasi kuoron harjoituksiin pian Tuomaksen kuoleman jälkeen.
”Hengellinen musiikki on aina auttanut minua valtavasti. Oli itsestään selvää että minun oli päästävä pian laulamaan.”
Soili Teittiselle syyllisyyden tunteet ovat olleet raskaat kantaa.
”Luonnossa jokaisen emon tärkein tehtävä on pitää poikasensa hengissä! Vaikka tiedän, että en olisi pystynyt pelastamaan poikaani, epäonnistumisen tunne on tappio ja tragedia, joka viiltää syvältä.”
Viime aikoina hän on jo alkanut olla armollisempi itselleen.
”Aloin ajatella kahta ovea – sellaista, jonka takana on tuskallista ja epätoivoista elämää, ja toista, jonka takana on rauhaa ja lepoa, vaikka se tarkoittaisi kuolemaa. Jokainen äiti tietää, kumman oven lapselleen avaisi.”
Kysymyksiä Jumalalle
Soili Teittisellä on ollut Jumalalta paljon kysyttävää.
”Miksi et varjellut, miksi et estänyt?"
Kysymyksen ”miksi meille kävi näin” pariskunta kääntää kysymykseksi ”miksi ei meille”.
”Onko jossain luvattu, että saamme elää ilman murheita ja vastoinkäymisiä?”
Soili Teittinen sanoo, että vaikka hänellä ei ole vastauksia, oma usko ei ole kärsinyt tappiota.
”Ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin roikkua Jumalan kädessä. Ajatukset kurkottavat nyt enemmän tulevaan, sinne missä ehkä näkee vielä Tuomaksen. Se on entisestään kirkastunut, miten pieni osanen universumia tämä tuntemamme elämä täällä on.”
Heikki Teittiselle ajatus jälleennäkemisen toivosta on muuttunut kliseisestä sanaparista todeksi.
”On lohdullista ajatella, ettei elämä tähän näkyvään pääty. Jumalalle en ole katkera. Jos hylkäisin Jumalan, menettäisin myös hänen tarjoamansa tuen ja lohdutuksen. Jos Jumalaa ei ole, on kaikki toivo poissa”.
Tuomaksen hautakiveen Teittiset kaiverruttivat Jobin kirjan sanat Minä tiedän lunastajani elävän.
Surutyön vaihtelevat vaiheet
Surulla on vaiheensa – kieltäminen ja epäusko, tapahtuneen tiedostaminen ja läpikäyminen, valonpilkahdukset, kriisin laukeaminen.
Soili Teittisen mukaan on tuskallista, että suru ei tunnu etenevän johdonmukaisesti vaiheesta toiseen.
”Yhtenä päivänä sitä ajattelee, että on jo päässyt elämässä eteenpäin, mutta seuraavana päivänä itkee lohduttomasti”.
Heikki Teittinen on palannut ajatuksissaan aikaan ennen Tuomaksen sairastumista.
”Muistoissani näen hänet usein pikkupoikana. Mieleen on tullut paljon hyviä, iloisia hetkiä.”
Soili Teittinen nyökkää.
”Onhan sitä poikaa sanomattoman ikävä. En osaa kuvitella missä hän nyt on, mutta kun rukouksissani pyydän siunausta läheisilleni, sanon Jumalalle myös, että ole Tuomaksen kanssa.”
Jaa tämä artikkeli: