Seppo Merviä esittää tänä vuonna Jeesusta. Kuva: Miska Reimaluoto

Tuomiokirkon portaille Nasaretilaisen seurassa

Ristin tiellä kuljetaan kohti Via Crucis -spektaakkelia. Japanilainen metodi auttaa kohtaamaan yleisöjoukon ja kysymyksen uskosta.

• 12.11.2009 10:33

Meritullinaukion seurakuntasalissa ohjaaja Miira Sippola piirtää fläppitaululle viivoja. Kaksitoista opetuslasta yrittää hahmottaa yhä sekavammasta piirustuksesta reitin, joka kuljetaan kuuden viikon kulutta. Hahmotelman tarkoitus on näyttää meille ristin tie, Via Crucis.

Jokavuotinen rituaali on saanut ympärilleen joukon teatteriammattilaisia, puoliammattilaisia ja vapaaehtoisia, jotka ovat mukana sulasta intohimosta. Spektaakkeli, joka valtaa kaupungin kadut, on houkutellut tekijöikseen uteliaita, joille Raamatun tarinat olisivat muuten vieraita ja vieroksuttuja.

Liikumme toden ja teatterin rajamailla. Arkiseen maantietooni sekoittuvat Raamatun tapahtumapaikat. Tällä hiekkatiellä, jota pitkin kävelen viikonloppuöisin kotiini, Jeesus puhuttelee kansanjoukkoja ja itkee Jerusalemin tähden.

Ensimmäisissä harjoituksissa kahlaamme läpi Lauri Otonkosken käsikirjoitusta. Jännityksestä kankeat kielemme takeltelevat. Otonkosken teksti on kauniin lyyristä, mutta se ei tunnu vielä kovin kotoisalta käänteisine sanajärjestyksineen.

Lupaamme rehvakkaasti opetella tekstin ensi kerraksi. En vielä arvaa, kuinka haastaviksi muutamat lauseet minulle muodostuvat.

Kolmen tunnin harjoitusten jälkeen Sippola arvioi nuutuneita olemuksiamme ja päästää meidät kotiin. Ennen nukahtamista maallikosta tuntuu kummalliselta, kun mieli hokee ”vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa…”

Toisissa harjoituksissa Jeesus näyttäytyy meille. Näyttelijä Seppo Merviä ei muistuta Jeesus-kuvastojen tuttua messiasta, vaan sekä Merviä että pääfariseuksena luimisteleva Pete Lattu ovat silkkaa lihaa ja verta. Nyt he punnertavat kilpaa energiaa puhkuen. Meille ei jää aikaa ihmetellä Jeesuksen ihmetekoja vaan Sippola aloittaa harjoitukset.

Tämän vuoden Via Cruciksessa nähdään uudenlaista estetiikkaa. Raamatun tarinaan sulautetaan japanilaista näyttelijäntyön metodia, Sippolalle läheistä suzuki-tekniikkaa.

Metodi näkyy hallittuna ja voimakkaana liikkeenä sekä äänenkäyttönä. Koska aikaa on vain vähän, emme lähde opettelemaan kokonaan uudenlaista näyttelijäntyön tekniikkaa, mutta aloitamme treenit suzuki-harjoituksella.

Pam! Sippola paukauttaa kepillä maahan. Opetuslasten, fariseusten ja Jeesuksen jalka siirtyy sivulle. Pam! Laskeudumme maahan. Pam! Nousemme ylös. Pam! Pam! Jalka nousee korkealle ja rysähtää alas lattialle.

Reidet hellinä kysymykset toivosta, uskosta ja tahdosta tuntuvat helpommin lähestyttäviltä.

Seuraavien viikkojen aikana näemme kansanjoukkojen voiman. Ja voimattomuuden. Harjoitukset ovat pitkiä, ja pienessä seurakuntasalissa on mahdotonta hahmottaa kaupungin mittasuhteita.

Sali täyttyy, ja ohjaaja nousee pöydälle näyttämään kansanjoukoille, miten käden tulisi liikkua repliikkien tahtiin. Kohtauksia toistetaan ja toistetaan. 

Vaikka salissa on tungosta, ihmisen pienuus spektaakkelin edessä korostuu. Keitä me olemme esittämään näitä elämää suurempia kysymyksiä?  

Sippola säntäilee käsikirjoituksen ja kansanjoukkojen välillä ja nousee taas hetkeksi pöydälle huutamaan ohjeita. Opetuslapset makoilevat seinustalla viitsimättä edes peittää haukotusta.

Viimeisen kymmenen minuutin aikana käymme vielä läpi vangitsemiskohtauksen. Sotilaat ryhmittyvät Jeesuksen taakse ja kohottavat keppinsä. Kansanjoukossa käy kohahdus, joka ei kuulu kohtaukseen. Hallitut lyönnit nuijivat Nasaretilaista maahan ja Maria Magdalena nousee tuolille. Kaikki kuuntelevat hiiskumatta, Sippolan käsi on jähmettynyt kesken komennuksen.

– Ei hän väisty, ei hän nuku, hän on suojaava varjo, hän ei väisty viereltäsi, lausuu Magdalan Mariaa esittävä Ulla Raitio.

Pääsiäiseen on enää pari viikkoa. Väsyneet kansanjoukot löysivät taas hetkeksi motivaationsa, kysyjät jaksavat vielä kysyä.

Via Crucis Helsingin keskustassa pe 10.4. ja la 11.4.