Tuoreissa runokirjoissa luonto ja lähiö tulevat lähelle
Claes Anderssonin runoissa kuuluu huoli maailmantilasta, Anne Hännisen teksteissä mytologia.
Olemista, menemistä ja tulemista
Katja Seutu kirjoittaa niukkaa, hiljaisuudesta nousevaa runoutta. Hänen kuvastonsa pelkistyy muutamiin luontoelementteihin, ja sitten on paljon olemista, menemistä ja tulemista. Yhdessä runossa kävellään lähiöstä lähiöön. Yksinkertainen kieli kätkee tarkkoja havaintoja yksilöllisyyden näennäisyydestä. Se, jota ihminen pelkää, kaipaa tai etsii, on jo läsnä hänessä itsessään: "Niin kovaa jokin huutaa, / kiertolainen, lupaa kysymättä / elää minussa." Tätä ihmeellistä toisen läsnäoloa ja minää, joka on kuin läpinäkyvä pinta, Katja Seutu runoissaan tutkii.
Protestia ja luonnon ylistystä
Anne Hännisen runot ovat värikästä ja vuolasta havaintojen, aistimusten ja mielenilmausten virtaa. Niissä on myös luontoa, mytologiaa ja hengellisyyttä. Paikoin runot pauhaavat protestia nykyihmisen esineellistämistä vastaan ja sitten hiljenevät taas tunnelmakuviksi. Huoli sodasta ja tuhosta kantautuu vahvana, mutta ennen kaikkea runot ylistävät luontoa. Muhkea runokirja sisältää myös tarinallisia runoja. Väliin lukijan pysäyttävät aforistiset lausahdukset kuten "Kuolemalle annamme syvimmän itsemme, muukalaisen" tai "Sinut tullaan näkemään vielä vanhuksena niin kuin olisit ollut sellainen aina".
Lempeyttä elämää kohtaan
Kristian Blombergin ovela kirjoittajaminä ei tule hänen runoissaan esiin kovin henkilökohtaisena, vaan ikään kuin leikkii piilosta lukijan kanssa. Runojen kieli on yhtä aikaa jännittävän teknistä ja silti aistillista – puhutaan katkaisimista ja konflikteista ja sitten taas huimauksesta, hammaskivestä ja siitepölystä. Lauseita lukee mielellään yhä uudestaan. Kokonaisuutena Valokaaria-kokoelmasta jää soimaan lempeys tätä elämää kohtaan. "Ihmistä on mahdotonta katsoa tuntematta rakkautta," Blomberg kirjoittaa.
Päivien vääjäämätön kulku
Claes Anderssonin hyvin henkilökohtaisissa runoissa on paljon hänen aiemmista teoksistaan tuttua: raivonsekainen huoli maailmantilasta, perhe, lukemisen tärkeys ja päivien vääjäämätön kulku. Runot tulevat lähelle luonnollisina ilman kielellisiä tehokeinoja.
Isästään Andersson puhuu koskettavasti: "Minussa on yhä ruumiisi jäänteitä. / Ruumiisi hengittää minussa, / nauraa ja itkee minussa. / Tuhka, luujauho, hampaat ja tomu ovat yhä minussa. / Poissaolosi, sotasi ovat yhä minussa. / Raskautesi, vihasi, lämpösi ja rakkautesi /ovat yhä minussa." Ihmiselämän toisinaan karheakin ruumiillisuus, vanheneminen sekä vanhemman ja lapsen ikuinen lihallinen side ovat Anderssonin runoissa totta, vailla mitään paatosta.
Jaa tämä artikkeli: