Turisti ajoi rukoilijan kirkosta
Astuin elokuussa ensi kertaa sisään kotini lähellä sijaitsevaan Temppeliaukion kirkkoon. Hämmennyin jo tuulikaapissa, jossa oli vastassa melkoinen tavaratalo. Oli ikoni- kortti- ja ties mitä kauppiasta, vaikka eikö Kristus nimenomaan ajanut kauppiaat ulos Jerusaleminkin temppelistä?
Tämän olisin vielä hyväksynyt, sillä tätähän meidän länsimainen maailmamme on. Kaikki on kaupan ja rahalla saa.
Puikkelehdin hiljalleen kärsivällisesti läpi turistimassojen ja pääsin lopulta lähelle alttaria. Tiedän, että tätä voidaan pitää mauttomana tapakristillisyytenä, mutta olen oppinut tässä kohdin pysähtymään hetkeksi, tekemään ristinmerkin ja ehkä myös lausumaan hiljaa mielessäni Isä meidän -rukouksen. Olin juuri ohittanut jokapäiväisen leivän ja pääsemässä syntien anteeksiantoon, kun olkapäähäni koskettiin.
Käännyin hämmentyneenä ympäri. Edessäni seisoi keski-ikäinen aasialainen mies, joka pyysi englanniksi minua poistumaan paikalta. Häiritsin kuulemma heitä ja heidän mahdollisuuksiaan valokuvata itseään tässä tärkeässä turistinähtävyydessä.
Hämmennyksestä selvittyäni tein kuten käskettiin. Lähdin ja taakseni kääntymättä poistuin pyhätöstä. Tänne, vain joidenkin korttelien päähän kotoa, en todennäköisesti palaa enää milloinkaan.
En syytä seurakuntaa enkä Suomen kirkkoa, mutta olen mielessäni kiitollinen, että maassamme riittää edelleen Juha Vainion sanoin ”jonkin verran metsiä”. Voin toki etsiä Jumalaani seuraavan kerran vaikkapa Sipoon tai Kirkkonummen metsistä. Voin lukea rukoukseni myös korven ikikuusien alla tai paljaalla ja tuulten pieksemällä rantakalliolla. Tai sitten tehdä pyhiinvaelluksen johonkin maaseudun rauhaisaan keskiajan kivikirkkoon, esimerkiksi Pyhtäälle tai Pernajaan.
Olenko vain turistien tiellä?
Jaa tämä artikkeli: