Leikkipuistossa. Hoitovapaalla oleva Antti Siukonen on jutellut uskonkysymyksistä paitsi lastensa myös muiden vanhempien kanssa. Kun käy ilmi, että hän on pappi, kysymyksiä riittää.
Turvaa tarjoamassa
Kristillinen kasvatus ei edellytä vanhemmilta valmiita vastauksia, sanoo Vuoden isä Antti Siukonen.
Teksti Kaisa Halonen
Kuva Jukka Granström
Kun Antti Siukonen oli lapsi, hänen isällään oli tapana kysyä sunnuntaiaamuna, lähteekö kukaan mukaan kirkkoon. Aika usein Antti lähti.
Nykyisin Antti on kolmen lapsen isä ja hoitovapaalla papin töistä. Viime isänpäivänä sosiaali- ja terveysministeriö palkitsi hänet Vuoden isänä. Isänä hän haluaa tarjota lapsilleen samanlaisen turvallisen kehyksen elämälle kuin itsekin kokee saaneensa vanhemmiltaan.
– Siihen kuuluu usko Jumalaan ja luottamus siihen, että Jumala kantaa läpi elämän ja että kuoleman jälkeen on elämää.
– On tärkeää, että lapsi saa myös elämänkatsomuksellista kasvatusta. Se luo lapselle turvaa, koska myöhemmin elämässä tarjolla on myös sellaista, mikä ei ole kauhean turvallista – hengellisestikään, Siukonen sanoo.
Hänen mukaansa lapsi on kuin pesusieni, joka imee jatkuvasti ympäriltään vaikutteita. Vanhemmilla on aika paljon valtaa siinä, millaisia vaikutteita he haluavat lastensa saavan.
– Minusta kristillinen kasvatus on hyvä viitekehys. Se välittää tärkeitä arvoja, kuten lähimmäisenrakkautta ja uskoa hyvään. Väittäisin, että aika moni vanhemmista allekirjoittaa ne arvot, joita esimerkiksi seurakunnan lapsi- ja perhetyössä välitetään, vaikka ei olisikaan loppuun asti miettinyt, mihin uskoo, tai vaikka ei hyväksyisikään jokaista uskontunnustuksen kohtaa.
Omat lapsensa Antti Siukonen ottaa mukaan kirkkoon silloin tällöin. Enimmäkseen he käyvät seurakunnan kerhojen kirkoissa ja muissa lapsille suunnatuissa tapahtumissa. Perheen kuusivuotias esikoinen pääsi viime vuonna ensimmäistä kertaa ehtoolliselle.
– Olimme puhuneet etukäteen siitä, mitä ehtoollinen tarkoittaa, ja hän odotti sitä innoissaan. Ehtoollisesta on tullut hänelle tärkeä juttu, sillä hän muistaa ja osaa luetella ne muutamat kerrat, jolloin hän on ehtoolliselle päässyt.
Ehtoollinen on kirvoittanut Siukosen lapset kysymään, miten ehtoollisessa leipä voi olla Jeesuksen ruumis ja viini verta. Siihen ei pappi-isälläkään ole täsmällistä vastausta.
– Olen kertonut, että jollain salatulla tavalla Jeesus on ateriassa mukana. Emme tiedä tarkkaan, miten, mutta luotamme lupaukseen.
Siukosen mielestä vanhempien onkin tärkeä muistaa, että kaikkea ei tarvitse tietää.
– Ei usko ole mikään selkeä paketti, että otapa tästä ja ojenna lapsellesi. Kristinusko ei ole sellainen uskonto, jossa kaikki opinkohdat on piiruntarkkaan kirjoitettu eikä mikään muutu. Myös arki ja ympärillä oleva elämä vaikuttavat. Aikuisillakin on lupa kysellä, kyseenalaistaa ja etsiä vastauksia.
Sitä paitsi mysteerit ja ihmeet kuuluvat uskoon. Lasten on Siukosen mukaan yllättävänkin helppo hyväksyä se.
– Kaikkea ei kannata yrittää selittää auki. On tärkeää opettaa lapselle, että kaikkea ei tarvitse ratkaista. Mitä paremmin ihminen sietää hämmennystä ja epävarmuutta, sitä helpompi hänen on selvitä vaikeista tilanteista ja kriiseistä.
Antti Siukonen on huomannut, että vanhemmat ovat epävarmoja keskustelemaan lasten kanssa uskoon liittyvistä kysymyksistä.
–Ei niistä puhuta juuri muiden aikuistenkaan kanssa. Uskosta on tullut intiimi asia. Silloin voi olla vaikea vastata lapsen konkreettisiin uskonnollisiin kysymyksiin. Lapset osaavat kysyä vaikeita ja olla sinnikkäitä, Siukonen sanoo.
Hän lisää, että vanhemmilla kuitenkin tuntuu olevan tarve pohtia uskoon ja kasvatukseen liittyviä asioita.
– Kun vaikka leikkipuistossa jutellessa on selvinnyt, että olen pappi, on kysyttävää riittänyt. On puhuttu esimerkiksi siitä, kannattaako lapsi kastaa vauvana vai antaa hänen myöhemmin itse päättää. Olen puolustanut kastetta sillä, että se on parasta, mitä meidän uskonnollamme on ihmiselle antaa.
– Vanhempia askarruttaa paljon myös se, miten puhua lapsen kanssa kuolemasta. Monesti siitä on vaikea puhua silloin, kun joku läheinen on kuollut ja itse suree. Turvallisemmat puitteet asian käsittelylle on silloin, kun ei ole kriisissä.
Siukonen neuvoo aikuista seuraamaan lapsen reaktioita herkällä korvalla. Omien lastensa kanssa Siukonen on viettänyt hautajaisia, kun he ovat löytäneet pihalta kuolleita kaneja ja lintuja.
– Lapselta löytyy yllättävän paljon valmiuksia pohdintaan, kun vain aikuinen antaa sille tilaa eikä lähde hyssyttelemään asioita. Kuolemassa itsessään ei ole mitään pelottavaa.
Siukosen perheessä lasten kristillinen kasvatus on alkanut seurakunnan perhekerhosta, kun lapset ovat olleet vauvoja.
– Aika pienikin vauva osaa matkimalla laittaa kädet ristiin, ja siitä jää hänelle tunnejälki, Antti Siukonen sanoo.
– Mutta ei ole liian myöhäistä aloittaa myöhemminkään. Suorittaa ei tarvitse. Riittää, että on jokin tapa tai rutiini, joka toistuu. Se voi olla kerho kerran viikossa, laulu tai iltarukous. Iltarukouksesta on lapselle paljon turvaa ja se auttaa sanoittamaan monia asioita.
Kaikki uskonnollinen kasvatus ei ole lapselle turvallista. Siukonen muistuttaa, että lapselle pitää puhua lapsen tasolla eikä tuoda hänelle koko aikuisen elämän painolastia.
– Jos leimataan ihmisryhmiä, jaotellaan heitä hyviin ja pahoihin tai puhutaan rankaisevasta Jumalasta, ei olla terveellä asialla. Lapselle pitää puhua turvallisesta ja rakastavasta Jumalasta.
Jaa tämä artikkeli: