Tunteita. Itkupäivien jälkeen näet myös toivoa. Kuva: Plainpicture/Kuvaario

Turvapaikka

• 14.10.2013 13:45

Maanjäristykset ja muut luonnonkatastrofit, sota ja kuolema. Raskaat uutiset toinen toisensa perään tunkeutuvat tajuntaasi. Samoin avustusjärjestöjen vetoomukset sinunkin apusi tärkeydestä.

Mutta nyt et jaksa maailman hätää, sillä sinulla on omasi: sairaus, joka hetkessä mullisti kaiken. Tuli juuri silloin, kun se huonoimmin sopi sinun elämäntilanteeseesi. Diagnoosi tuntui yhtä isolta kuin se, kun taifuuni pyyhkäisee kylien yli.

Ensin mykistyit ja vain itkit. Välistä toivoit, että se olisi pahaa unta, josta herättyäsi olisitkin terve. Sitten tulit vihaiseksi, erityisesti Jumalalle. Mikä se sellainen Jumala on, joka sallii tällaisen? Kyselit myös, mistä sinua näin rangaistaan. Kyselit ja kapinoit, mutta onneksesi kukaan ei kieltänyt sitä, ei sanonut, ettei noin saisi ajatella. Kuuntelivat tuskaasi ja tiesivät, että Jumala kyllä kestää ja kärsii kanssasi.

Nyt sinua hoidetaan, ja sinä hoidat itseäsi. Hoidat sillä, että suostut ottamaan hoidon ja hoivan vastaan, ja sillä, että teet sitä, mikä tuntuu parhaimmalta tai mitä jaksat.

Yhä, viikko viikon perään, suret menetettyä terveyttäsi. On itkupäiviä, jos on vähän iloisempiakin. Mutta alat nähdä myös toivoa, sillä olet löytänyt pienten asioiden ilon.

Eräänä päivänä huomaat hyräileväsi nuoruudesta tuttua virttä. Etsit Siionisi ja alat veisata: Kun oma pohja vajoaa / niin armo yhä kannattaa. / Sen päällä, niin kuin kallion / minulla turvapaikka on.

Eeva Hurskainen

Uskonpuhdistuksen muistopäivä