Unelma turvasta. "Aina kun tapahtuu tragedia, peräänkuulutetaan yhteisöä", kaupunkiyhteisöjen tutkija Kaisa Kuurne tietää. Kuva: Jukka Granström
Tutkija Kaisa Kuurne: Kaupunkilaisen kynnys puuttua toisen asioihin on korkea
Suomen kaupunkilaisuuskulttuuri on vielä nuori. Naapuruston sijaan yhteisöllisyyttä haetaan usein vertaisryhmistä.
Kun valtiotieteiden tohtori Kaisa Kuurne (entinen Ketokivi) muutti Helsingin Tapanilaan, hän pyrki pitämään tiettyä etäisyyttä naapureihinsa.
”Vuosien varrella on kuitenkin syntynyt luottamus. On kiva, kun matkustaessani saan lumitöissä apua”, Kuurne kertoo.
Yhteisöllisyyttä tutkiva Kuurne tietää muitakin asuinalueita, joissa asukkaiden välillä on yhteisöllisyyttä.
Espoolaisessa kerrostalossa vanhukset ovat kahvitelleet pienten lasten äitien kanssa. Helsingin Kumpulassa on järjestetty katukirpputoreja, Käpylässä korttelijuhlia ja Kalliossakin on aktivoiduttu monin tavoin.
Toisaalta pääkaupunkiseudulla asuu paljon väkeä, joka ei ole naapurustonsa kanssa tekemisissä.
"Moni etsii yhteenkuuluvuuden tunnetta mieluummin harrastuksista, ja samoista asioista pitävät hakeutuvat omiin vertaisyhteisöihinsä. Sellaisen voivat muodostaa vaikkapa toisistaan juttuseuraa löytäneet kotiäidit."
Suomen kaupunkikulttuuri on nuorta
Ketokiveä kiinnostaa, millaista kylämäinen elämä voi olla kaupungeissa. Helsingin lisäksi hänellä on tutkimusaineistoa Madridista ja New Yorkin Brooklynista. Brooklynissa tutkija on törmännyt muun muassa kortteleiden omiin kortteliyhdistyksiin.
Suomalainen seurustelukulttuuri eroaa espanjalaisesta ja amerikkalaisesta. Meillä yhteisöllisyyttä haetaan perheen ja ystävien lisäksi usein järjestöistä ja spontaania yhdessäoloa on vähemmän.
Yhdeksi syyksi Kuurne mainitsee suomalaisten kaupunkien myöhäisen kehittymisen.
"Moni 1940- ja 1950-luvulla syntyneistä eli pienissä yhteisöissä. Kaupunkiin muutto ja yksilöllisyyden korostaminen lisääntyivät 1960-luvulla."
Aikoinaan koko kylä saattoi kasvattaa lapsia. Kuurne ei silti romantisoi entisaikojen yhteisöjä. Kaikki eivät halunneet jäädä yhteisöihinsä, sillä niissä syntyneellä kontrollilla oli negatiivisiakin puolia.
”Yhteisöpuhe alkoi Suomessa 2000-luvulla. Aina kun tapahtuu tragedia, peräänkuulutetaan yhteisöä. Unelma turvasta elää.”
Seurallisuus on yhteisöllisyyden kevytversio
Kaupunkilaisten kynnys puuttua toisten asioihin on korkea. Ei ole helppo kysyä, miten naapurissa voidaan, jos sieltä kuuluu väkivallan ääniä.
”Kuinka pitkälle hienotunteisuus menee, ennen kuin tilanteisiin voidaan puuttua? Pahimmillaan joku tappaa”, Kuurne miettii.
Toisinaan kaupunkilaisyhteisökin huolehtii jäsenistään. Kumpulassa naapurit soittivat nuoren vanhemmille ja kysyivät, tiesivätkö nämä teinien juhlista.
Espoolaiskorttelin vanhemmat taas pitivät asuinpaikkaa valitessaan tärkeänä, että lapsille muodostuu yhteisö. Keskenään aikuiset pysyttelivät hyvän päivän tuttuina.
Ihminen voi kuulua samanaikaisesti moneen yhteisöön. On perhe, ystävät, ammatilliset kuviot, harrastukset ja kaukaisemmat tuttavat.
Joskus piirit muuttuvat, jos ammatti tai harrastukset vaihtuvat tai ydinperhe hajoaa.
”Joillakuilla ystävätkin vaihtuvat, toisilla ne säilyvät. Kuulumisen logiikka riippuu myös tavasta olla sosiaalisissa suhteissa.”
Yhteisöllisyys ei tarkoita, että tietää kaikki toisten asiat. Kuurne puhuu seurallisuudesta, joka on yhteisöllisyyden keveämpi muoto.
Yhteisön voi löytää aikuisenakin
Seurallisuus ei perustu sen tietämiseen, mitä toinen tekee työkseen tai minkä ikäisiä lapset ovat. Yksityisen sijaan keskustelussa pysytellään jaetulla yleisellä alueella.
Tanskalaisen Michel Maffesolin lanseeraama termi uusheimo viittaa niin ikään keveämpään yhteisyyteen: samanhenkiset ihmiset hakeutuvat toistensa seuraan.
Uusheimoisuutta voi Ketokiven mukaan havaita yhtä hyvin boheemeissa taiteilijayhteisöissä kuin kalliolaisessa kaupunkikulttuurissa, kuppiloissa tai henkisissä piireissä.
Jopa ammatillisissa porukoissa on uusheimojen piirteitä.
”Kuuluminen uusheimoon ei edellytä ajallisesti pitkää jaksoa. Samalla tavalla ajattelevat tunnistaa nopeasti”, Kuurne sanoo.
Kaikilla ei välttämättä ole joukkoa, johon liittyä. Kuurne muistuttaa, että Suomi on kärkimaita yksinelävien määrässä. Jos ei kuulu minkään vertaisyhteisön kohderyhmään, voi jäädä väliinputoajaksi.
”Kun yhtenäiskulttuuri puuttuu, kiinnittymisen tavat vaativat yksilöltä paljon. Osa kiinnittyy, joillakuilla on vaikeuksia lapsuudesta asti.”
Yhteisön voi löytää aikuisenakin, vaikka lapsena sellaista ei olisi ollut.
Kirkon yhteisöllisyyttä voisi kehittää
Kirkon yhteisöllinen rooli korostuu tragedioiden yhteydessä. Kuurne uskoo, että kirkko voisi rakentaa muutakin yhteisöllisyyttä, jos se järjestäisi riittävän kiinnostavaa ohjelmaa ja antaisi osallistujien vaikuttaa sisältöön.
Yhteisöllisen toiminnan järjestämiseen tarvitaan konkreettisia tiloja ja aktiivisia koollekutsujia. Osallistujilla on oltava myös jokin tarve, jota yhteinen tekeminen täyttää. Lisäksi vieraiden ihmisten on pystyttävä toimimaan yhdessä erilaisista näkemyksistään huolimatta.
Vuorovaikutusta voidaan helpottaa tarjoamalla ruokaa tai yhteisiä tekemisen mahdollisuuksia. Kuurne ehdottaa, että kirkko voisi tarjota ihmisille tavaranvaihtotilaisuuksia tai piirejä, joissa pääsee tekemään käsillään.
”Kirkko hakee ehkä idealistisuutta, mutta ihmisten tarpeet ovat konkreettisia. Suomalaiset juoksevat karkuun, jos heitä pyytää istumaan ja kertomaan itsestään.”
Jaa tämä artikkeli: