Tyhjä hauta

• 04.05.2011 08:55

Olin pääsiäisenä kirkossa. Pappi saarnasi tyhjästä haudasta. Hän kertoili tarinoita, kuinka kukin opetuslapsi ja nainen käyttäytyi. Hän tiesi, mitä he kokivat ja ajattelivat. Heräsin siinä vaiheessa, kun hän luki Raamatusta: ”Etsitkö elävää kuolleiden joukosta?”

Minusta tuntui, että pappi liikuskeli vain kuolleiden joukossa. Elävä Kristus puuttui. Ajatukseni lähtivät harhailemaan. Puuttuuko kirkoistamme evankeliumin julistus elävästä Kristuksesta, joka sanoo henkilökohtaisen sanan ”Maria”? Tuosta henkilökohtaisesta sanasta Maria heti tunnisti Vapahtajansa. Sana tuli kohti — hänelle. Iloissaan siitä hän lähti viemään sanomaa ylösnousseesta ystävästään kaikkeen maailmaan.

Lähdin pois kirkosta yhtä yksinäisenä kuin olin sinne mennytkin. Pakollinen papin kättely oli ovella. Kukaan ei sanonut minulle, harvoin kirkossa käyvälle mitään. Kuka meistä lähti iloissaan siitä, mitä oli kuullut? Kuka meistä kertoi ystävilleen, että oli kohdannut Jeesuksen?

Voisi olla hyvä, jos saarna puuttuisi kokonaan, jos se on vain tarinan kerrontaa, uusinta siitä, mitä oli jo luettu Raamatusta. Jospa silloin virret ja rukoukset, kirkon ilmapiiri nousisivatkin keskeisemmäksi.

Monta kertaa saarna on latistanut koko jumalanpalveluksen. Edes pappi ei ole innostunut julistamastaan. Tuntuu, että saarnateksti ei ole antanut hänelle innoitusta. Seurakunta etsii ”elävää kuolleiden joukosta”, eikä löydä.

Mitähän tapahtuisi, jos papitkin alkaisivat käydä kirkossa silloin, kun ei ole heidän työvuoronsa ja kuuntelisivat saarnan hengelliseksi rakentumisekseen? Vai onko niin, että jumalanpalvelus ei ole heille rakennukseksi eikä hengellisen elämän syventämiseksi? He eivät ”löydä elävää kuolleiden joukosta”. Muuttaisiko kokemus heidän saarnojaan ja käyttäytymistään jumalanpalveluksissa? Joillakin seurakuntalaisilla on tarve jutella hetki papin kanssa, ei välttämättä sielunhoidon tarvetta. Olisi mukavaa tavata sellainenkin pappi, joka olisi kirkossa muuten vain, ei työvuorossa.

Kirkon jälkeen tein yksin pitkän kävelylenkin ja ajattelin. Joskus olisi hyvinkin tarpeen, että joku sanoisi: ”Pekka” sillä tavalla kuin puutarhuri haudalla, että siitä tunnistaisi Vapahtajan äänen. Meillehän Vapahtaja puhuu ihmisen suulla. ”Olette saaneet tietämättänne pitää enkeleitä vieraananne”— miksi ei sitten Vapahtajaakin?

Pekka Mattila