Ihmisten puolustaja. – Tekee mieli puolustaa niitä, joista joku tietäväisesti toteaa: ”Ei tuosta tule ihmistä ikinä.” Tulee, jos ihmiselle annetaan mahdollisuus. Minkä tilaisuuden minä voisin antaa toiselle? kysyy Esa Uusi-Kerttula. Kuva: Jani Laukkanen
Työläispappi
Esa Uusi-Kerttula on pappi, joka huoltaa kiskoja Valtion rautateillä.
Kuka miettii asemien yksinäisiä miehiä, heitä, jotka kuljeskelevat päivä toisensa jälkeen ratapihoilla? He eivät nouse juniin, koska ei ole määräasemaa, jolla joku heitä odottaisi.
Esa Uusi-Kerttula, 55, miettii. Hän näkee asemien yksinäisiä miehiä ja naisia päivittäin korjatessaan junaratoja ja niiden vaurioita. Pyrypäivinä Uusi-Kerttula on yksi niistä, jotka huhkivat lunta ja jäätä pois kiskoilta junien kulkea.
Mutta nyt, tavatessamme, on Uusi-Kerttulan vapaapäivä. Hän hämmentää kahvia lasissa ja on hiukan hämmentyneen näköinen.
Ilmeessä ja olemuksessa ei ole muuttunut mikään siitä, kun tapasin hänet viimeksi noin 25 vuotta sitten. Omaperäinen ja tyylikäs kirppispukeutuminen on entisellään, mutta pitkä pörröhiuksisto on nyt lyhyeksi leikattu.
– Niin, laita siihen, että harrastan painonhallintaa ja kirpputoripukeutumista, hän kehottaa.
Voiko vasenkätisyyden laskea harrastukseksi? Tavallaan voi, koska se liittyy tarinaan sähkökitaran soittamisesta. Uusi-Kerttulan piti lopettaa teini-iässä alkanut kitaransoitto kokonaan, sillä soitto yhdistettynä meluisiin työmaihin synnytti miehen korviin tinnituksen eli korvien yhtämittaisen ja kimakan vinkumisen.
– Sittemmin vaiva helpottui, ja Esa aloitti uudelleen, mutta koska hän jo osasi soittaa kitaraa kuin vanha idolinsa Jimi Hendrix, hän lisäsi vaikeusastetta ja käänsi soittimen toisin päin, opetteli soittamaan vasenkätisesti, kertoo Uusi-Kerttulan nuoruudenystävä.
Uusi-Kerttula myöntää, että jutussa on perää. Totuus on kuitenkin se, että hän opetteli kokonaan vasenkätiseksi.
– Kaikkein vaikeinta oli oppia hampaidenpesu, parranajo ja kirjoittaminen vasemmalla kädellä. Kirjoittamisen opettelussa kului kuusi vuotta.
Nykyään hän käyttää mieluiten oikeaa kättään, mutta erikoinen oppimisprojekti ei mennyt hukkaan: se näytti, kuinka maailma toimii oikeakätisten ehdoilla.
Esa Uusi-Kerttula oli parikymppinen, kun hän uumoili, että ajautuu elämässään sivuraiteille, syrjäytyy, vaikka ei sellaista sanaa käytetty 1970-luvun lopulla.
Kuinka tämä omatekoinen elämän ennuste syntyi?
Uusi-Kerttula ei osaa perustella asiaa. Hän kuitenkin maksaa jäsenmaksua yhdistyksiin tai järjestöihin, jotka ajavat työttömien, asunnottomien ja mielenterveysongelmaisten asioita.
– Yksinkertaisesti siksi, että saattaisin itse olla työtön, asunnoton, alkoholisti ja mielenterveysongelmainen, mitä tahansa näistä tai kaikkia yhteensä. Ihmeekseni näin ei ole käynyt. Käyn töissä, minulla on koti, ja juomisen lopetin kokonaan 14 vuotta sitten.
Mitä ilmeisimmin nuoruudessa koettu syrjäytymisen uhka saa hänet myös tarkkaamaan ympäristöään syrjään sysittyjen silmin. Hän seuraa katseellaan kuljeskelijoita niin kaupungilla kuin työnsä lomassa.
– Näistä ihmisistä näkee, että he etsivät omaa paikkaansa maailmassa eivätkä kotiudu mihinkään. Voisiko Jumala tehdä jotain enemmän heidän hyväkseen tai me ihmiset? Kuinka minä voisin auttaa ja kannustaa niitä, joilla menee kehnosti?
– Joskus kuulee sellaisia selityksiä, että rahattomana ja vailla ystävääkin ihminen voi olla Jumalan tähden onnellinen. En usko. Inhoan sellaista puhetta, joka hengellistää puutteet.
Työt radanrakentajana hän aloitti heti lukion ja armeijan jälkeen ja on ollut parin vuoden katkosta lukuun ottamatta rautatieläinen 32 vuotta. Uusi-Kerttula opiskeli työn ohessa teologisessa, valmistui tiedekunnasta ja vihittiin papiksi. Hän teki seurakuntatyötä parin vuoden ajan Hartolassa, mutta palasi takaisin rautatieläiseksi toivoen, että voisi tehdä papin hommia VR:llä. Sellaista mahdollisuutta ei ole järjestynyt, mutta Uusi-Kerttula ei valita.
– Kaikki työkaverit tietävät, kuka ja mikä olen. Tunnemme toisemme hyvin, ja kunkin ominaislaadusta kuittaillaan hyvässä hengessä. Esimerkiksi viime yönä työvuoron jälkeen viivyin suihkussa vähän muita pidempään. Jo kuulin huikattavan: ”Hei pastori, mitä sä siellä vielä kroolaat?”
– Olen työläispappi. Teen papin työtä vähän eri tavalla kuin kirkon virassa olevat papit, mutta teen kumminkin.
Kun pappi kulkee virka-asussaan, hänet tunnistetaan oitis. Esa Uusi-Kerttulaa ei diskotanssikaveri tai kukaan kadulla kulkija arvaa papiksi mistään.
– Olen pohtinut tätä paljon. Toisaalta on hyvä, ettei minua sido papin rooli. Toisaalta mietin, näkyykö mistään, että olen pappi ja kristitty. Kuinka voisin viestittää toivoa tässä maailmassa?
Uskonto ei ole se asia, jota Uusi-Kerttulan tekisi mieli puolustaa.
– En ole uskonnon kannattaja, mutta kannatan uskoa ja se kannattelee minua. Vaikeus on siinä, että Jumala ja hänen toimintansa maailmassa on niin salattua. Jumalallinen ja inhimillinen sekoittuvat kaikessa ja koko ajan.
Uusi-Kerttula muistuttaa mieliin Raamatun kertomukset: kuinka kansa ei uskonut profeettoja, koska nämä vaikuttivat olevan aivan tavallisia ihmisiä. Ei myöskään pidetty mahdollisena, että Jeesus olisi Jumalan poika.
– Miten Jumala tekee itsensä tiettäväksi, kun kaikki on niin tavallista? Minusta se menee niin, että Jumalan todellisuus sekoittuu tähän arkiseen elämään – sekoittuu niin, ettei siitä pysty repimään isoja otsikoita.
Ulla Lötjönen
Jaa tämä artikkeli: