Työn iloa eläkkeellä
Eläkeiän nostamisesta on paljon keskusteltu. En tiedä, mikä olisi sopiva eläkeikä milläkin alalla, mutta minulla on kokemus omasta eläkkeelle jäämisestäni. Lähdin eläkkeelle 64 vuoden ja seitsemän kuukauden iässä. Olisin voinut jatkaa työntekoa halutessani vielä useita vuosia. Silloin tuntui kuitenkin, että en enää jaksa antaa sellaista työpanosta, mitä yliopistolla vaaditaan. Rankka työ ja vastuu laitoksen, oppiaineen ja opiskelijoiden menestymisestä painoivat hartioita. Stressinsietokykyni alkoi alentua. Minulle oli hyvä ratkaisu jäädä eläkkeelle.
Toisaalta en oikeastaan ole eläkkeellä. Teen nimittäin töitä. Minulla on pieni työhuone yliopistolla ja menen sinne päivittäin. Minulla ei ole juurikaan opetusta eikä hallinnollista vastuuta, mutta johdan edelleen tutkimusprojektia ja ohjaan kolmea väitöskirjan tekijää, kirjoitan artikkeleita ja kirja-arvosteluja. Joskus pidän luentosarjan tai otan vastaan opinnäytetöiden tarkastusta tai muita asiantuntijatehtäviä. Joistakin tehtävistä yliopisto maksaa suolarahoja, useimmista ei mitään. Saanhan eläkettä.
Mutta arvatkaapa, mikä on ollut suurin yllätys! Se on työn ilo. Olen aina pitänyt työstäni ja tuntenut työn iloa, mutta tuon ilon suuruus on yllättänyt minut täysin. Nyt työ vastaa voimavarojani ja stressi on kadonnut. Tunnen valtavaa iloa, että voin ja saan vielä tehdä niitä samoja tehtäviä, joita työurallanikin tein.
Luulen, että juuri ajan rajallisuuden taju suurentaa ilon tunteen. Niin kauan kuin tätä kestää, olen kiitollinen. Nautin tästä ja olen täynnä virtaa.
Pehmeä laskeutuminen eläkkeelle ei ole mahdollista kaikilla työpaikoilla, mutta se olisi usein edullinen järjestely sekä työnantajalle että työntekijälle. Työnantajat voisivat hyödyntää eläkkeelle jääneiden kapasiteettia esimerkiksi sijaisina, kouluttajina, konsultteina ja projektien vetäjinä. Viime kädessä työnantaja ratkaisee, haluaako hän käyttää eläkeläisten potentiaalia. Kansantaloudellisesti sen käyttämättä jättäminen on kuin heittäisi rahaa roskikseen.
Jaa tämä artikkeli: