Anja Snellman kirjoittaa länsimaisuutta ihailevasta somalitytöstä ja muslimiksi kääntyneestä suomalaisnaisesta.
Tytöstä naiseksi ankaran islamin varjossa
Anja Snellman: Parvekejumalat. Otava 2010.
Anja Snellmanin uutuusromaanissa Parvekejumalat kuvataan somaliperhettä, jonka tytär Anis haaveilee turhaan länsimaisten tyttöjen eli ”lumikkien” oikeuksista ja vapauksista. Anisia määrää ankara islam, jonka pienimpiäkin sääntöjä ahdasmielinen perhe noudattaa. Veljet vahtivat haukkapartion tavoin lahjakkaan tytön jokaista yritystä laajentaa elämänpiiriään.
Anis alkaa kuitenkin ottaa yhä enemmän uskallettuja vapauksia. Hän haaveilee meikeistä, poikien tapaamisesta, musiikista, Madonnan konsertista ja ympäristöasioiden ajamisesta. Hänen päässään risteilevät yhä pahemmin vapaudenlinnun houkutukset, vanhempien opit ja jopa muinainen isoäitien menneisyys kaukana Afrikassa ja lukutaidottomien naisten elämänhallintakeinot.
Samaan aikaan muslimiksi kääntynyt aktivisti Alla Pohjola, liberaalien vanhempien kaikenkokenut tytär, perustaa uuden paluun liikkeen, jonka tarkoitus on auttaa ihmisiä löytämään tie islamiin.
Snellman kirjoittaa taas vahvasti ja väkevin kuvin. Hänelle tyypillinen tekniikka on suoltaa asioita huimana ryöppynä eteenpäin. Siitä seuraa tietynlainen luettelomaisuus, joka välillä ihastuttaa ja hetkittäin kyllästyttää. Olisiko Pohjolan perheen kuvauksessa hitunen kirjailijan itseironiaa — niin meheväksi on piirretty kaikki aatteet läpikäynyt ja lehtien palstoilla diivaileva kirjailijaäiti?
Snellman on etsinyt faktoja islamin käytännöistä, ajattelutavoista ja perhe-elämästä. Tiukan perheen kuvaus nostaa lukijalta hiukset pystyyn. Teos ei sinänsä lisää ymmärtämystä vaan ehkä kauhua: jos tällaisia on paljonkin keskuudessamme, mitä tulee tapahtumaan? Naisiin kohdistuvat ihmisoikeusloukkaukset ovat karmeaa luettavaa, ja on kai siis syytä uskoa, että niitä tapahtuu meilläkin?
Romaanin tapahtumat kiihtyvät kuin suppilokierre, joka vääjäämättä huipentuu hirvittävään loppuun. Loppuratkaisun jälkeen seuraa hiukan makaaberi juonenkäänne vielä kuin pisteenä i:n päälle — mielestäni se on jo turha. Ajankuvauksena romaani on jälleen kerran taitava. Snellmanilla on kyky pistää kaleidoskooppinsa ajan virtaan ja pyydystää sieltä olennainen.
Jaa tämä artikkeli: