Osa luontoa. Japanilaiset tulkitsevat tutkija Miika Pölkin mukaan luonnon muutokset ja ihmisen kokemusmaailman toistensa jatkumoksi. Ihminen on osa luontoa. Tunteet tulevat ja menevät kuin meren aallot. Siksi maanjäristyksiinkin on opittu Japanissa sopeutumaan tyynesti. Kuva: Jukka Granström
Tyynenä tuhon keskellä
Japanilaisten tyyneys on tie vapauteen. Se ei tukahduta tunteita, vaan auttaa jakamaan ne muiden kanssa katastrofinkin hetkellä, sanoo tutkija Miika Pölkki.
Miika Pölkki keskustelee japaniksi Annankadun Tokyokan-liikeen tutun myyjän kanssa. He tuntevat jo vuosien takaa. Pölkki on yksi parhaimpia suomalaisia japanilaisuuden asiantuntijoita. Hän työskentelee Helsingin yliopiston Aasian ja Afrikan kielten tutkimuslaitoksella, joka on osa Maailman kulttuurien laitosta.
– Japani on kotimaani ja äidinkieleni. Suomi puolestaan on vanhempieni maa ja kotikieleni, Pölkki selittää.
Hän on syntynyt ja viettänyt puolet elämästään Japanissa. Edelleenkin tutkija viettää puolet ajastaan Suomessa, puolet Japanissa.
– Japanin kulttuuri, yhteiskunta ja uskontofilosofia kiinnostavat minua erityisesti. Tutkin kirjallisuutta ja buddhalaista filosofiaa.
Pölkin väitöskirja Japanin klassisesta kirjallisuudesta vuosilta 700–1 200 on viittä vaille valmis. Mies on myös kääntäjä, tulkki ja kirjailija. Hän jos kuka tuntee japanilaisten ajattelutavan, asenteet ja kansanluonteen. Juuri nyt hänen piti olla lähdössä Japaniin. Maanjäristys muutti nämäkin suunnitelmat.
Moni asia on Japanissa toisin kuin Länsi-Euroopassa. Silti suomalaiset ja japanilaiset tuntevat sielujen sukulaisuutta. Kanssakäyminen on tiivistynyt viimeisen kymmenen vuoden ajan. Vaikka kaukana ollaan, maapallo on yhteinen. Kärsimyksen, ilon ja menetyksen tunteet ovat samanlaisia.
Mitkä asenteet ohjaavat japanilaisten käyttäytymistä? Miten japanilainen reagoi tunnetun historiansa pahimpaan katastrofiin? Kuinka televisiouutisten nainen voi tyynen rauhallisesti kertoa etsivänsä kolmatta päivää kadonneita vanhempiaan?
– Miksikä ei, Pölkki huudahtaa. – Japanissa ei tunneta käsitettä, että minä ensin. Jokainen ymmärtää, että kyynärpäätaktiikalla ei pitkälle selviä. Ei auta riehua.
– Eikö juuri se kosketa kuulijan tunteita liikutuksen partaalle, kun näkee toisen tyyneyden tuhon keskellä, Pölkki pohtii.
Juuri tästä on kyse. Japanilainen elää läpi elämänsä peilaten sitä toisten tunteiden kautta. Hän ei ajattele ensin itseään vaan toista: mitä tälle kuuluu, mitä toinen tuntee, mitä ajattelee ja kokee. Japanilaisella on aina tuntosarvet esillä, kun hän luovii kohteliaisuusperiaatteiden mukaan sosiaalisessa viidakossa. Tämä järjestelmä ei romahda pahimmassa katastrofissakaan.
– Japanilaisia hallitsee sisäinen asenne siitä, että kaikkea ei voi hallita. Ihminen ei voi vaikuttaa tulipaloihin, tulviin, myrskyihin eikä maanjäristyksiin. Luonnonmullistuksiin täytyy vain sopeutua, koska maapallo on sellainen. Japanilaiset ovat tottuneet maanjäristyksiin, koska niitä esiintyy koko ajan.
– Oikeastaan japanilaiset ovat hyvin luonnonläheistä kansaa, he elävät yhtä tahtia luonnon kanssa. Ihmistä ja luontoa ei erotella toisistaan. Suurkaupungeissakin sataa, paistaa ja järisee. Luonnon voimat ovat joka hetki läsnä kaikkialla.
Japanilaiset osaavat Miika Pölkin mukaan ulkoa muinaisen buddhalaisen munkin tekstinpätkiä 1200-luvulta kirjasta Merkintöjä erakkomajasta, jossa puhutaan suuresta maajäristyksestä vuodelta 1185. Tämän kirjan lainauksilla japanilainen uutisankkuri aloitti katastrofin uutisinnoin:
”Lieneekö ollut samoja aikoja, kun sattui hirvittävä maanjäristys. Näky oli tavaton. Vuoret murenivat ja tukkivat jokia, meri huojahti ja peitti maan. – – Pääkaupungin liepeillä ei yksikään temppelihalli eikä pagodi säästynyt. – – Jos pysytteli sisällä, saattoi rusentua talon alle. Jos juoksi ulos, saattoi maa pettää alta. Siipiä vailla ei lentämisestä tule mitään. Ymmärsin, että kaikista kauheuksista kauhistuttavin on juuri maanjäristys.”
Munkki Ren'in jatkaa tekstiään 800 vuoden takaa. Sen viesti on osa japanilaista kansallisperintöä:
”Kulkevan joen virta on lakkaamaton eikä sen vesi pysy muuttumattomana. Tyvenessä muodostuvat kuplat katoavat ja syntyvät kestämättä pitkään. – – Aamulla täällä kuollaan, illalla synnytään, veden kuplien tavoin. Ihminen syntyy ja kuolee tietämättä mistä tulee ja minne päätyy.”
– Japanissa ei tehdä miksi-kysymyksiä, eikä etsitä uskonnoista vastauksia mullistuksiin ja kärsimykseen. Lohdutusta suruun uskonnoista voidaan hakea, mutta suhde kuolemaankin on hyvin erilainen kuin länsimaissa, Pölkki selittää.
Tämä maailmankuva nousee buddhalaisesta, kungfutselaisesta ja shintolaisesta perinteestä.
– Jumalat ovat esi-isiä, heihin ei liity koskaan mitään ajatusta rangaistuksesta. Kuolemassa vainajat jatkavat elämäänsä ja elämäntyötään meissä, jolloin mikään kuolema ei ole turha tai lopullinen. Paitsi itsemurha, Pölkki jatkaa. – Se haavoittaa läheisiä.
Kuukauden kuluttua Japani täytyy muistojuhlista. Suku kokoontuu kuolemasta 49 päivän jälkeen hyvästelemään vainajansa.
– Vaikka maa toipuu taloudellisesti, ydinlaitosten tuhon taakka seuraa heitä vuosikausia. Surusta on vielä paljon vaikeampi toipua. Lopun elämäänsä ihmiset kantavat läheisten menettämisen murhetta.
Sakari Sarkimaa
Jaa tämä artikkeli: