Uhman ja ulkonäköitkujen välissä
Kirjat tarjoavat vinkkejä, vertaistukea ja viihdettä vanhemmille.
Teksti Pihla Tiihonen
Kirja ”Uhmakkaan 2-vuotiaan kanssa eläminen voi olla hyvinkin uuvuttavaa. Välillä se on niin hankalaa, ettei sitä tahdo kestää. Tämä on täysin normaalia eikä tarkoita sitä, että olisimme huonoja vanhempia.”
Ruotsalainen Uhmakirja on lohdullista luettavaa äideille ja isille.
Kirjan kirjoittanut psykologi Malin Alfvén sekä lapsiin ja vanhempiin keskittynyt toimittaja Kristina Hofsten kehottavat antamaan uhmaajalle vastusta. Jos lapsi on tavallista räjähtelevämpi ja itsepäisempi, hän tarvitsee myös vastusta tavallista enemmän. Alfvénin ja Hofstenin mukaan lapselle saa jopa suuttua.
Uhmakirja kehottaa valitsemaan taistelunsa. Kaikesta ei tarvitse tapella, jotta päivän aikana ehtisi tehdä muutakin.
Poikkeusten hyväksyminen arkirutiineihin on vain järkevää poikkeuksellisen vaativina aikoina. ”Johdonmukaisuus on mielikuvituksettoman viimeinen pakopaikka”, kirja lainaa Oscar Wildeä .
Pientä sähikäistä kaitsiessa voi käydä mielessä, että mitä jos lapsi on näin hankala jonkin kehityshäiriön vuoksi. Uhmakirja vakuuttaa, että siitä ei ole kyse, jos lapsi on kiltti muualla, mutta karmea kotona.
Onneksi rajuin uhma kestää vain aikansa, kunnes lapsi pääsee sen avulla kehityksessään seuraavalle tasolle. Uhma auttaa kypsymään. Näin on joka elämänvaiheessa, sillä kirjan mukaan uhma voi nousta naisella vielä raskausaikana ja vaihdevuosina.
Uhmakirja on uudistettu laitos. Kirja julkaistiin Ruotsissa ensimmäisen kerran 2001, ja se oli heti menestys.
Kirja ”Ei ylitetä kuunarilla Atlanttia vaan Kuoma-saappaalla ritiseväpintainen lätäkkö. Ei juoda sysimustaa Riojaa pikarista vaan laktoositonta maitojuomaa nokkamukista. Ei sipaista patongin väliin chorizo-makkaraa ja valuvaa valkohomejuustoa vaan laitetaan ruispalan päälle mautonta seitsemäntoistaprosenttista Oltermannia sekä natriumglutamaatitonta kalkkunaleikettä.”
Kirjailija, runoilija ja kolmen lapsen äiti Riina Katajavuori kertoo perhe-elämästä tutuntuntuisesti, -makuisesti ja -hajuisesti. Kolumneista koostuvaa teosta voisi säilyttää omasta perheestä kertovien valokuvakirjojen vieressä ja ottaa uudestaan esiin, kun pienet toppasaappaat ja pureskeltu Ikean nokkamuki alkavat herättää nostalgiaa.
Helsinki näkyy tarinoissa raitiovaunukiskoina, joille kirjoittaja kaatuu, Töölönä, jossa hänen lukupiirinsä kokoontuu sekä Mäkelänkatuna, jossa hän osoittaa mieltään päin punaisia ajavia autoilijoita vastaan. Talvisin uidaan Mäkelänrinteen uimahallissa, kesäisin Kumpulan maauimalassa.
Pääkaupunkilainen elämäntyyli on muutenkin läsnä. Ruokaostokset raahataan lähikaupasta ilman autoa, Espoon mummolaan matkustetaan julkisilla liikennevälineillä ja lapsen futiskavereilla on sellaisia nimiä kuin Nqdrisin .
Osa teoksen kolumneista on uusia, mutta moni on ilmestynyt aiemmin muun muassa Kaksplus -, Martat - ja Lapsen maailma -lehdissä. Alkuperäinen julkaisupaikka näkyy teksteissä vain vähän. Katajavuoren älykäs ja lämmin huumori on kaikissa samaa.
Kirja ”Jos tyttäresi rakastaa barbeja tai Bratzeja, kysy häneltä, miksi ne ovat niin kivoja. Pyydä häntä miettimään, onko hän koskaan nähnyt samannäköistä naista oikeassa elämässä. Kerro, mitä kaikkea barbie ei pystyisi tekemään, koska hänen jalkansa ovat pysyvästi mukautuneet korkokenkiin sopiviksi. Ehdota leikkejä, joissa barbiesta tulee tiedenainen tai poliitikko.”
Näin englantilainen kirjailija ja journalisti Tanith Carey ohjeistaa tukemaan tyttären kasvua. Käännöskirjassa on runsaasti selkeitä ohjeita tyttöjen äideille ja isille, joita Carey puhuttelee erikseen. Oletuslukija on äiti.
Parhaimmillaan neuvot auttavat vanhempaa kyseenalaistamaan ulkonäön ja seksikkyyden merkitystä tyttölapsen elämässä. Jotkin ohjeet saavat miettimään omia tapoja.
Carey kieltää esimerkiksi palkitsemasta tytärtä ruoalla. Onko siis pahasta, jos perheen yhteinen siivousurakka päättyy herkkuateriaan, jonka lopuksi saa jälkiruokaakin? En ole ollenkaan varma.
Pahimmillaan käskylauseet vain ärsyttävät: ”Varmista, ettei isä kritisoi tyttärensä ulkonäköä.”
Tietenkään lasta ei saa haukkua, mutta eikö arvosteleva äiti ole yhtä paha kuin isä? Ja osaisiko isä hommansa ilman takana vahtivaa äitiäkin, varsinkin kun isille on omistettu kirjassa ihan oma osio?
Kasvatusoppaan suurin etu on sen aihe. Monien tyttöjen kokemat ulkonäköpaineet ja niihin liittyvä henkinen pahoinvointi vaativat puuttumista. Kirjan neuvoista on todennäköisesti eniten hyötyä, jos aihepiiri tulee järkyttävänä yllätyksenä ja mielessä pyörii kirjan otsikon kysymys: minne pikkutyttöni katosi?
Malin Alfvén & Kristina Hofsten: Uhmakirja.
Suomentanut Elina Uotila.
Tammi 2012. 160 s., 32,90 e.
Riina Katajavuori:
Perhehytti. Havaintoja lapsista ja vanhemmuudesta.
Karisto 2012. 213 s., 23,90 e.
Tanith Carey:
Minne pikkutyttöni katosi?
– Kuinka varjella tyttöjen lapsuutta.
Suomentanut Outi Vartiainen.
Minerva 2012. 250 s., 29,90 e.
Jaa tämä artikkeli: