Pese minut puhtaaksi. Kristillinen armonjulistus on kääntynyt päälaelleen, kun se huolehtii ensin rikollisesta ja vasta sitten uhrista. Kuva: Esko Jämsä
Uhria rienaava armo
Jumala voi armahtaa rikoksentekijän vaikka heti. Mutta milloin uhri saa hyvityksen?
Kosovon albaani teloittaa kylmästi neljä ihmistä täpötäydessä kauppakeskuksessa. Sitä ennen hän on tunkeutunut entisen naisystävänsä kotiin ja viiltänyt tämän veitsellä kuoliaaksi. Raskaan päivänsä murhamies päättää ampumalla itsensä.
Sellon murhenäytelmä herätti suomalaisissa vihan tunteita. Kaikki rikostaustaiset ulkomaalaiset pois Suomesta, vaati Facebook-ryhmä, johon vain muutamassa päivässä liittyi kymmeniä tuhansia kansalaisia. Suomi on oikeusvaltio, ajatellaan, ja täällä vaaditaan lainkuuliaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kadunmiehen iskulauseeksi kävisi: ”Ei armoa vaan oikeutta!”
Joulukuun 13. päivänä vuonna 2003 amerikkalaisjoukot saavat kiinni Irakin entisen diktaattorin Saddam Husseinin. Penttisaarikoskimaisen risupartansa kanssa hän on kuin dementoitunut ja sääliä herättävä vanha setä, joka näyttää eksyneeltä harhailijalta. Mielipuolista hirmuhallitsijaa syytetään lukuisista sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Vuonna 2005 alkaneen oikeudenkäynnin aikana kolme puolustusasianajajaa murhataan.
Niin paljon Saddam Husseinin päätä haluttiin. Mikään ei olisi voinut pelastaa häntä hirttosilmukalta, sillä niin kauan kuin hän oli hengissä, mielissä kyti pelko, että hän pääsisi takaisin valtaan.
Kuolemantuomiota kuitenkin myös vastustettiin. Kun julmuudet olivat riittävän etäällä, oli mahdollista puhua tyrannin ihmisarvosta. Sello taas on niin likellä, että suhtautuminen Ibrahim Shkupolliin ei ole läheskään yhtä viileää tai ”rationaalista”, vaikka Saddamin rikokset olivat määrällisesti moninkertaiset.
Ihmiset hakevat joko tietoisesti tai tiedostamattaan tasapainoa armon ja oikeudenmukaisuuden välillä. Armo ja oikeudenmukaisuus on ymmärretty toisensa poissulkeviksi asioiksi. Kirkossa se merkitsee sitä, että kun joku puhuu ihmisoikeuksien puolesta, hän ei julista evankeliumia vaan lakia orjuuttajalle. Sorrettujen kannalta tämä laki olisi nimenomaan ilosanomaa.
Kristinusko on armouskonto. Kun muissa uskonnoissa Jumalan sanotaan vaativan hyviä tekoja, jotta ihminen pelastuisi, kristityt julistavat, että Jumala itse on jo kertaalleen maksanut kaikki vaatimukset. Enää ei tarvita tekoja. Jotkut jopa sanovat, että kun murhamies raiskaa ja tappaa, taivaassa teko on samalla sekunnilla annettu anteeksi.
Monen mielestä ajatus on sietämätön. Sellon tapauksen jälkeen olisi ollut sopimatonta, jos pappi olisi anttikylliäismäisesti julistanut, että kaikki pääsevät taivaaseen. Niin saa sanoa vain, jos kukaan ei ole lyönyt ketään kirveellä tai ammuskellut koulussa tai julkisilla markkinapaikoilla. Ihmisten oikeustajua loukkaisi, jos pappi sanoisi uhrin hautajaisissa, että myös tappaja saa armon.
Shkupollin kohdalla armo on tiukassa. Pinna meni poikki, ja jotkut olivat valmiit lataamaan haulikon. Yksi näkökohta oli heti unohtua. Me suomalaiset olemme ihan yhtä väkivaltaisia. Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisemasta artikkelikokoelmasta Kunnia konfliktina. Näkökulmia ilmiön tunnistamiseen ja ennaltaehkäisyyn käy ilmi, että parisuhteessa elävistä naisista joka viides sanoo kokevansa kotona väkivaltaa tai väkivallan uhkaa. Suomessa miehet tappavat naisiaan suhteessa saman verran kuin Jordaniassa ja Turkissa tapahtuu vuosittain kunniamurhia. Varsinkin keski-ikäiset naiset ovat vaarassa. Heitä ei tapeta kaduilla niin kuin miehiä, joita Suomessa mukiloidaan, ammutaan tai puukotetaan kuoliaaksi kaksi ja puoli kertaa enemmän kuin muissa EU-maissa.
Tilastollisesti on varma, että myös kirkon piirissä on vaimonhakkaajia. Heitä on myös papistossa ihan samalla tavalla kuin vapaa-ajattelijoissakin. Kuvitellaanpa siis hengellisten kesäjuhlien ilmapiiri. Eri herätysliikkeiden juhlille osallistuu vuosittain kymmeniä tuhansia sanannälkäisiä. He majoittuvat asuntovaunu- ja teltta-alueille. Monen mielestä retkitunnelma on parhaimmillaan ikimuistoinen. Samassa porukassa on kuitenkin perheitä, joissa vaimo pelkää, että kotona juhlien jälkeen mies taas lyö.
Hengellisillä kesäjuhlilla ollaan silti niin kuin ongelmia perheessä ei olisi. Puhutaan synnistä ja saadaan armo. Väkivalta hengellistetään, kun uskonnollisessa kielessä sanotaan, että se on syntiä. Synti taas on jotain, josta ihminen ei pääse omin voimin irti. Luterilainen kirkko opettaa, että olemme samaan aikaan syntisiä ja Jumalalle kelpaavia eli vanhalla uskonnollisella kielellä ”vanhurskaita”. Teemme syntiä, mutta saamme silti luottaa armoon.
Tästä seuraa ihmeellinen asia. Kun perheväkivaltaa sanotaan synniksi, on kuin kohtalo sinetöitäisiin niin, ettei mies kerta kaikkiaan voi lakata hakkaamasta vaimoaan. Hänhän ei voi itselleen mitään, koska on syntinen. Ja silti hän saa jatkuvasti luottaa armoon. Jospa Jumala antaa anteeksi taas viimekertaisen...
Rikoksentekijälle tällainen puhe armosta on mannaa, mutta uhrin kannalta se on vastenmielistä. Luterilaisuudessa alkoi jo varsin pian Lutherin kuoltua vaikuttaa niin sanottu forenssinen vanhurskauttamisoppi. Vanhurskauttaminen tarkoittaa sitä, miten Jumala hyväksyy ihmisen. Juuri vanhurskauttamisesta luterilaiset ovat vuosisatojen ajan sanoneet, että tämä on se oppi, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu.
Vanhurskauttamisopin hyvänä tarkoituksena oli varjella reformaation superoivallusta, että ihminen itse ei voi mitenkään vaikuttaa omaan pelastukseensa. Sen vuoksi armahtamisen täytyy tapahtua kokonaan ihmisen ulkopuolella. Tätä oppia sanotaan forenssiseksi (lat. forensis, tori, foorumi) vanhurskauttamisopiksi, koska siinä Jumala ikään kuin taivaan torilla, ihmisen ulkopuolella julistaa synnit anteeksi. Tämä johtaa helposti siihen, että armo ei vaikuta muutosta ihmisen käyttäytymisessä, koska muutoin pelastukseen sekoittuisivat ihmisen omat ansiot.
Mutta kun rikoksentekijä ihan noin vain armahdetaan, uhri ei saa hyvitystä. Kyseisenlainen armo-oppi toimii samassa järjestyksessä kuin vankimielisairaalan vastaavan ylilääkärin Hannu Lauerman kertoma ruotsalainen versio laupiaasta samarialaisesta: Kun laupias samarialainen näkee pahoin pieksetyn miehen, hän kiirehtii etsimään rikollista, koska tätä pitää auttaa.
Jokin on pielessä, jos armo tuntuu epäreilulta. On mietittävä uudelleen, mitä synti ja armo tarkoittavat.
Hyvä teologia on sellaista, jossa ei haaveksita vain jostain tuonpuoleisesta vaan puhutaan tästä todellisuudesta. Jumala-puheen pitää koskettaa elämää juuri nyt. Muutenhan julistus on vain sanahelinää ja elämänkielteisiä lupauksia tyyliin ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”.
Ensin on tehtävä selväksi, että synti ja armo ovat uskonnon käsitteitä. Ne eivät ole ”maallista kielenkäyttöä” vaan ne kuvaavat ihmisen suhdetta Jumalaan. Synti viittaa siihen, että tässä suhteessa on perustavanlainen vinoutuma, tai suhde on jopa poikki. Armo on tila, jossa ihmisen ja Jumalan välinen kuilu on voitettu. Se on tila, jossa ihminen kokee olemassaolonsa merkitykselliseksi ja mielekkääksi.
Ydinongelma on asioiden vääränlaisessa hengellistämisessä. Voi tuntua järkevältä sanoa, että väkivaltainen käyttäytyminen on synnin ulkonainen tuntomerkki. Kirkossa on tapana ajatella, että kaikki ikävät teot ovat (peri)synnin ulkonaisia tuntomerkkejä. On oikein sanoa, että perheväkivalta on perisynnin hedelmä. Armo on kuitenkin huono lääke, jos se on sitä, että paha teko pyyhitään jumalallisella pyyhekumilla pois.
Vanhan jo antiikin kristillisyydessä muotoillun syntikäsityksen mukaan syntiä ovat ennen muuta epäluottamus, kyltymätön himo ja itsensä ylentäminen jumalaksi. Synti ei merkitse vain ”pahoja tekoja”. Se lyö leimansa koko ihmisen olemassaolon tapaan. Se on läsnä jopa kaikkein puhtaimmissa ja kauneimmissa teoissa. Isä, joka ei ikinä lyö lapsiaan tai vaimoaan, on ihan yhtä syntinen kuin se, jolle kova koura on ainoa tapa ilmaista tunteita. Kristillisen käsityksen mukaan ihmisen osa vain on, että hän on erossa Jumalasta. Siksi hyvä perheenisä tarvitsee armoa yhtä paljon kuin perhettään terrorisoiva julmuri.
Väkivallan pitäminen syntinä saattaa siis hämärtää sen, mitä armo on ja mihin sitä tarvitaan. Kristillinen armo on lääke sairauteen, jota ”teologisessa tautiluokituksessa” kutsutaan synniksi. Olennaista on kuitenkin erottaa, minkälaisesta sairaudesta puhutaan. Synti on elämän tarkoitusta ja mieltä koskeva ”sairaus”. Elämän mieli on perimmältään uskonnollinen asia. Pohjimmiltaan syntikin koskee tätä perimmäisyyttä.
Kun syntiä sanotaan sairaudeksi, kyse ei ole psykiatrisesta tai lääketieteellisestä tautiluokituksesta. Syntiä ei pidä sekoittaa sairauteen, joka on laatuaan lääketieteeseen tai psykiatriaan kuuluvaa. Synnin lisäksi on olemassa lääketieteen ja psykiatrian tautiluokituksiin kuuluvaa sairautta.
Ei varmaan ole yhtä tekijää, joka selittäisi, miksi ihminen on väkivaltainen. Osittain se johtuu varmaankin paitsi geeneistä, myös häiriintyneestä tunne-elämästä. Väkivaltainen käyttäytyminen juontaa usein juurensa jostain, jota terapia ja psykiatria voivat parantaa. Olennaista on, että sitä, mitä voidaan parantaa vaikka lääkkeillä tai terapialla, ei pidä hoitaa turvautumalla armoon.
Armo pitää ymmärtää lääkkeeksi ihmisen perimmäiseen elämän mieltä koskevaan ongelmaan. Itse asiassa armon hokeminen väärässä paikassa vain pahentaa tilannetta, jossa paras lääke olisi etsiytyä ammattiauttajan hoitoon.
Oikeassa armon teologiassa uhrin hätä tulee kuulluksi ensimmäiseksi. Tällöin armo ei tarkoita vain viileää virheiden poispyyhkimistä vaan sitä, että rikkinäisessä maailmassa murtautuu jotakin, joka antaa elämälle merkityksen. Tällainen armo voi olla muodoltaan sama kuin oikeudenmukaisuus.
Juhani Huttunen
Jaa tämä artikkeli: