Uskisporukoissa ei ole luontevaa yhteyttä
Lehdessä kirjoitettiin, että ihmisen ei pitäisi jättäytyä yksikseen, vaikka ehkä kokeekin olevansa uhri. Nimenomaisesti juhannuksena pitäisi mennä toisten seuraan (K&k 20.6).
Voimakkaasti nousivat mieleeni viimeiset muistoni niin sanotusta kristillisestä juhannuksesta, jonne reippaasti lähdin ohjetta noudattaen. Paikassa oli paljon ihmisiä. Siellä oli myös yksi ikäiseni nainen, jonka kanssa olin yrittänyt tuttavuutta asuessamme lähekkäin. Hän tyytyi nyökyttelemään ja vetäytyi kahden ystävättärensä kanssa omiin joukkoihinsa.
Ruokapöydässä istuin ensin vieraiden ihmisten joukkoon ja sainkin heistä ystävällistä juttuseuraa. Mutta lopuksi jäin vielä yksin syömään. Silloin kuulin takaani, kuinka tuo naiskolmikko kovaan ääneen keskusteli, miten kivaa oli ollut tulla yhdessä tänne ja olisi se kyllä tosi kurjaa, jos pitäisi täällä yksin olla. Viedessäni astioita loihdin heille aurinkoisimman hymyni ja ihan oikeastikin säälin heitä.
Illalla kohtasin yksin olevan miehen, joka teki itseään tykö. Hän oli oikein fiksun oloinen. Mies suorastaan lyöttäytyi seuraani ja pyysi minut vielä mukaansa konserttiin. Vietimme monta tuntia yhdessä syventävin kysymyksin elämäämme pohtien.
Seuraavana aamuna olin lievästi yllättynyt, kun hän ei halunnut edes tuntea minua. Hän nosteli vain kulmiaan eikä vaivautunut edes katsomaan minua sanoessani hyvät huomenet.
Kokemukseni jälkeen en ole uskisporukoissa juhannusta viettänyt. Se on liian hengellinen juhla syrjinnän kokemiseksi.
Mietin usein, mikä siinä uskovaisuudessa on niin vaikeaa, että toiseen ihmiseen on näköjään hirvittävän vaikeaa suhtautua luontevasti. Olen myös muissa yhteyksissä saanut tuta, että näennäisesti ollaan mukavia ja sitten hetken päästä käyttäydytään suorastaan kummallisen tökerösti. Mikä ihme siinä on?
Lea
Jaa tämä artikkeli: