Kätketty lapsi. Onko kankaan alla oleva lapsi suojassa maailmalta vai eikö äiti kestä katsoa poikaansa, joka valitsee toisin kuin äiti tahtoo? Kuva: Liisa Suvikumpu
Uskoa ei voi siirtää
Omaksi itsekseen kasvaminen vaatii lapselta irtautumista vanhempien vakaumuksesta. Ei se ollut helppoa Jeesuksen äidillekään.
Kolmen lapsen äiti Liisa kertoo, miltä lapsen irtiotto tuntuu:
– Äidiltä pääsi itku, kun isoveli erosi kirkosta. Se oli seitsemänkymmentälukua. Totiseksi menin myös minä, kun lapsistani ensimmäinen teki saman ratkaisun.
– Toinen odotti täysi-ikäiseksi tullessaan kello kädessä vuorokauden vaihtumista ja klikkasi netissä eroilmoitusta. En enää tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Lamaannuin vain, ja tunsin kädettömyyttä niin kuin vanhemmat aina, kun lapsi menee menojaan.
Kirkkoon kuulumisella ei nykyään vakaumusta mitata, mutta symbolisena irtiottona se on monen kristityn vanhemman silmissä raju. Itsestään selvänä pidetystä on tullut toiselle kahle.
Erilaisuuttaan voi ilmaista eroa vähemminkin liikkein, mutta sukupolvi toisensa perään vanhemmat ovat joutuneet päästämään lapsensa maailmaan, jota eivät itse tunne.
Vanhemman surua syventää hämmennys siitä, ettei hän voi enää vaikuttaa lapsen kokemukseen maailmasta tai Jumalasta.
– Viimeistään nyt on opeteltava uskomaan, ettei tiedä, mikä on lapsen paras, vaikka itsepintaisesti kuvittelee tietävänsä, Liisa sanoo.
Vaikeinta irtiotto on silloin, kun on eletty tiiviissä yhteisössä, ja arkea ja juhlaa ovat määritelleet yhteisön tavat ja ystäväpiiri.
Vanhoillislestadiolaisessa kodissa kasvaneella Ainolla omaan suuntaan kasvaminen alkoi hiljaisena vastarintana. Hänen äitinsä Marja tunnisti sen kauan ennen kuin mitään sanottiin ääneen.
– Esikoisena Aino on ollut melko kovilla. En alkuun ihmetellyt, että hän halusi jäädä mieluummin kerrankin yksin kotiin kuin lähteä muiden matkaan. Vähitellen hän alkoi puhua kielteisesti uskoon liittyvistä asioista, mutta kuulin siinä tuttuja kaikuja omasta ajattelustani. Olen ollut avoimen kriittinen yhteisöäni kohtaan ja arvostin Ainossa samaa.
Ainon murros ei liittynyt vain ikään. Ensimmäinen opiskeluaikainen poikaystävä oli jo yhteisön ulkopuolelta. Seurustelun päätyttyäkään Aino ei tuntenut tarvetta palata muun perheen uskoon. Marjan se sai pyörimään monta yötä unettomana.
– En ajattele yhteisöni tavoin, että vain meidän tapa uskoa on oikea. Silti minulle oli kova paikka ymmärtää, että Aino haluaa irti yhteisöstä, johon kuuluivat suku ja ystävät. Olin halunnut välittää kokemuksen armahtavasta läheisyydestä ja lapsenomaisesta luottamuksesta Jumalaan. Ne ovat olleet eri käänteissä minulle itselleni tärkeitä.
Saman muotin tarpeellisuus kyseenalaistui Tarun perheessä. Neljän aikuisen lapsen äiti ja kolmen lapsenlapsen mummi kuvailee itseään tavalliseksi seurakuntalaiseksi, vaikka onkin opiskeluaikana kuulunut herätyskristilliseen järjestöön.
Niiltä vuosilta perheeseen on jäänyt juhlapyhiin kuuluva ruuan siunaamisen ja kiitosvirren veisaamisen tapa.
– Tietenkin toivoin, että iltarukouksista, raamatunkertomuksista ja kirkossa kulkemisesta olisi jäänyt lapselle myönteistä voimaa elämään. Lapsista kaksi on kuitenkin jättänyt ovet paukkuen kaiken taakseen. He myös avoimesti kritisoivat kristillisiä tapoja.
Erityisen paljon perhettä on Tarun mukaan koetellut nuorimman lapsen homoseksuaalisuus.
– Asiaan sopeutuminen oli alkuun meille vanhemmille niin vaikeaa, että Jarkon tueksi asettuneet sisarukset kyseenalaistivat kaiken, mitä edustimme. Jarkko itse taas on lapsistamme lähimpänä lapsuutensa kristillisyyttä. Juuri se on pakottanut meidät vanhemmat katsomaan asiaa eri raamattukäsityksen läpi kuin taustajärjestössämme on tapana.
Äidit kysyvät helposti, mitä tein väärin.
Liisan kirkosta eronneet lapset eivät tee ratkaisustaan numeroa. Kirkko ei vain yksinkertaisesti merkitse heille mitään. Se tuntuu Liisasta suorastaan pahemmalta kuin aggressiivinen kirkkokriittisyys.
– Olen hiljaisuuden kasvatti, Jumalaa etsivän elämän opiskelija. Vaikka näen kirkossa paljon huonoa, se on minulle rakas. Haluan liittyä siihen ketjuun, johon aina uudet sukupolvet tulevat mukaan. Minusta kirkon perimmäinen ajatus, toivon ja oikeudenmukaisuuden varjeleminen, on niin tärkeä, että tunnen epäonnistuneeni, kun lapseni jättävät kirkon.
Taru uskaltaa syyttää liiallista ehdottomuuttaan.
– Itsenikin on pitänyt kasvaa avarammaksi nuoren aikuisen mustavalkoisuudesta. Voin kuvitella, miten elämälle vieraalta moni asia on saattanut meidän perheessä lapsen silmään näyttää. Muodon ja tavan noudattaminen on ollut usein sisältöä tärkeämpää.
Marja taas näkee lastensa kantavan vanhempiensa keskeneräisten asioiden taakkaa.
– Suuressa perheessä ehtii ohittaa toisen liian monta kertaa. Omat prosessini vievät niin paljon aikaa, ettei minusta aina ole lapselle tueksi. Ei kai sellainen voi olla näkymättä lapsen valinnoissa.
Kukin kasvaa aikansa lapsena. Se, mikä itselle on luonnollista, on omien vanhempien silmissä näyttänyt vieraalta ja arveluttavalta. Pelko lapsen puolesta nostattaa usein myrskyn vesilasiin, ja lapsi kokee sen arvonsa kyseenalaistamisena.
– Mitä tarkemmin meillä pidetään säännöistä kiinni, sitä etäisempiä ollaan. Pahinta on, että usein vetoan itsekin siihen, mitä Jumalan lapsen sopii ja mitä ei. Se on sellainen hätäreaktio, kun ei kestä lapsen uhmaa. Aikuisten lasten kanssa hätä kääntyy sisäänpäin. Ei ole enää sopivaa tapaa ilmaista sitä, Marja sanoo.
Liisa suree omalle tielleen lähteneen lapsen yksinäisyyttä.
– Oma äitini lohdutti sanomalla, että rukoilee puolestani. Se kuulosti ihmisen huolenpitoa jykevämmältä. Edelleen minua rohkaisee ajatus, että elämällä on jokin omia suunnitelmiani suurempi mieli. Tuntuu vaikealta ajatella, ettei uskonnottomaan järkimaailmaan eksynyt lapsi voi koskaan jättäytyä minkään varaan.
Irtiotto vanhemmista ei Liisan mukaan kolhaise vain kristittyjen vanhempien arvomaailmaa.
– Olen kuunnellut tosi tutunkuuloista ahdistusta, kun työtoverini, askeettinen luontoihminen, on yrittänyt niellä nuortensa ainaista tarvetta ostaa ja saada uutta.
Taru on salaa ylpeä niistä kahdesta lapsestaan, jotka ovat sanoneet vastaan ja päättäneet arvoistaan itse.
– Kaikkein eniten olen huolissani siitä lapsestani, joka toistaa kaiken samalla tavalla kuin me. Uskon, että hänen täytyy salata paljon, eikä se tunnu hyvältä. Välillä mietin, onko hänen maailmansa niin kireä, että hänen on pakko pettää itseäänkin.
Eväät tehdään kotona, mutta syödään muualla, ajattelee puolestaan Marja.
– Vaikka usko ei siirry, arvot voivat siirtyä. Tyttäreni pienessä perheessä osataan olla armollisia ja sovinnollisia, vaikkei siellä saarnatakaan syntejä anteeksi niin kuin lestadiolaisilla on tapana. Olen kuullut Ainon nukuttavan pientä vauvaansa Siionin laulua hyräilemällä.
Silloinkin, kun aikuinen lapsi näyttää luopuneen kaikesta, mitä on kotoaan saanut, se on perustana sille, millainen ihminen hänestä tulee.
– Ei lapsen tarvitse elää tai ajatella asioista samalla tavalla kuin minä. Olen onnellinen, jos häneen on jäänyt hyvän elämän janosta jälki, sanoo Liisa.
– Rakkaus on hidasta ja hiljaista. Sellaista rukouksenikin on. Rukous ei muuta toista, vaan minua itseäni. Toivon sen lisäävän minussa uskoa lapseeni sellaisena kuin hän on.
Kaisa Raittila
Haastatellut eivät esiinny omilla nimillään.
Maria, poikansa menettänyt äiti
Ahvenanmaalla, Lemlandin kirkossa on vanha puuveistos Mariasta, jonka sylissä istuu kankaalla peitetty lapsi. Maria katsoo lempeästi, mutta pitää lasta etäällä itsestään kuin Tiennäyttäjä-ikonissa.
Onko lapsi kankaan alla näyttääkseen ratkaisemattomalta arvoitukselta tai tarkoin varjellulta salaisuudelta? Onko hänet peitetty katseilta, jotta hän saisi kenenkään määrittämättä olla se, mikä on? Yrittääkö ylihuolehtivan äidin käärimä kangas suojella häntä pahalta maailmalta, vai onko Maria itse haluton katsomaan poikaansa, joka valitsee toisin kuin äiti tahtoo?
Poika toden totta valitsee toisin. Maria menettää hänet. Pyhissä kuvissa hänen ruumiiseensa työntyy seitsemän tuskan tikaria.
Tavalliset suomalaiset tuskin synnyttävät messiaita. Mutta omalle tielleen tinkimättä lähtevä lapsi voi olla myös vanhempiensa vapauttaja.
Sisäinen rehellisyys kyseenalaistaa sen, mitä säilytetään vain sovinnaisuuden vuoksi tai ontuvan varmuuden tukipuuna. Yhtä varmasti sisäinen rehellisyys tallettaa sen, mikä pani vanhemmat jaksamaan päivästä toiseen. Tarpeen tullen se otetaan käyttöön peitoksi kääräistyn alta.
Jaa tämä artikkeli: