Todistus. Tuoreessa teoksessaan Enqvist esittää, ettei uskonnollinen usko ole rationaalista todistelua. Kuva on Enqvistin ja jumalatodistuksistaan tunnetun amerikkalaisen William Lane Craigin väittelystä viime huhtikuulta.
Uskomattoman sopivaa puhetta uskosta
Kosmologian professorin Kari Enqvistin uusin uskontoteos Uskomaton matka uskovien maailmaan on miellyttävä puheenvuoro. Uskonnottomaksi, jossa uskonto ei herätä tunteita, Enqvist kirjoittaa intohimoisesti ja ilman olkinukkeja. Parasta on, että Enqvist sivuuttaa tyylillä vanhakantaisen väittelyn Jumalan olemassaolosta.
Koska uskonto on Enqvistille yhdentekevä, hänen ei sitä vastaan tarvitse hysteerisesti taistella. Kristityt voivat esimerkiksi kastaa lapsiaan ihan niin kuin haluavat, eikä se haittaa Enqvistiä. Ongelmana hän pitää vain sitä, että lapset liitetään jäsenrekisteriin.
En tiedä, huomaako Enqvist itse, mutta hän tulee perustelleeksi tapakristillisyyden mahtavuuden hyvin kauniilla tavalla. Ajatus on seuraava. Kirjoittajan mielestä uskonnottomuutta ei tarvitse eikä voi perustella tieteellä. Myös uskonnollisella ihmisellä voi olla tieteellinen maailmankuva.
Koska uskonnottomuutta ei erikseen tarvitse perustella, on vaikea kuvitella, miksi uskonnollisuuttakaan pitäisi perustella. Silloin tapakristillisyys riittää hyvin. Samaan tapaan on ihan ok, että joku on ”tapauskonnoton” tai ”tapa-ateisti”.
Kiinnostavaa on Enqvistin omaksuma näkemys, että usko on pohjimmiltaan aivan tietynlaista tunnetta tai kokemusta. Tällöin Enqvistin oma uskonnottomuus on sitä, että häneltä puuttuvat uskonnollisiksi luokiteltavat tuntemukset.
Tämä puutos ei Enqvistin mukaan ole silti samanlaista kuin vaikka kädettömyys. Kirjoittajan mukaan uskonnottomuus on vain erilaisuutta. Sitä voi Enqvistin mielestä verrata homouteen. Hänen mielestään – tämä yllätti – homoseksuaalisuus ei ole heteroseksuaalisten mielihalujen puutetta. Pikemminkin Enqvist tarkoittaa vertauksellaan ”identiteettiä, joka muodostuu vähemmistön suhteesta enemmistöön, ja on tämän identiteetin määräävä tekijä”.
Itse olen ajatellut, että sekä heteroseksuaalisuus että homoseksuaalisuus ovat... seksuaalisuutta. Jos minä olisin homo, haluaisin tulla kokonaisvaltaisesti hyväksytyksi ihmisenä, jonka identiteettiä homoseksuaalisuus määrää perustavalla tavalla. En haluaisi tulla määritellyksi vain vähemmistönä, poikkeamana suhteessa enemmistöön.
Olisi kiva myös jakaa Enqvistin kanssa, miten identiteetti ja oma katsomus muodostuvat niin, ettei tyydytä vain sanomaan, keitä nyt ei ainakaan olla.
Mihin teologiseen perinteeseen Kari Enqvistin käsitys uskosta erityisenä sijoittuisi? Kirkkoisä Origeneella (n. 185 – n. 254) oli käsitys, että Pyhä Henki ”asentaa” ihmismielen tiedolliseen osaan niin sanotut hengelliset aistit ( sensus spiritualis ).
Syntyy malli, jota Enqvistkin hieman eri syistä arvostelee esitellessään Jean Calvinin (1509–1564) ajatusta erityisestä Jumala-aistista ( sensus divinitas ).
Arvostellessaan Calvinia Enqvist viime kädessä vastustaa niin sanottua evidentialismia, jossa Jumalan olemassaololle etsitään rationaalisia perusteluita. Mutta kun Enqvistin mielestä usko on ”tunnetta”, teologianhistoriallisesti hänen olisi luonteva harkiten liittyä juuri Origeneesta alkaneen ajatusvyyhdin joihinkin säikeisiin. Tämä voi olla ongelma sekä Enqvistille että minulle.
1800-luvulla syntyi niin sanottu homo religiosus -teoria, joka osittain pohjautuu juuri Origineen käsitykseen. Siinä ajatellaan, että ihmislaji on luonteeltaan väistämättä jollain tapaa uskonnollinen. Uskontotieteessä tämä teoria löi hyvin läpi, sillä näin koko uskontotieteen olemassaolo osattiin perustella. Enqvist kaltaisineen haastaa tämän teorian.
Aikanaan homo religiosus -teoria sopi hyvin yhteen myös niin sanotun liberaaliteologian kanssa. Liberaaliteologit olivat hurskaita ja intohimoisia kuoliaaksi halaajia, joiden viesti on: Kari, sinä olet jo nyt uskossa!
Liberaaliteologian isän Friedrich Schleiermacherin mukaan ”usko on rajatonta riippuvuudentunnetta universumin edessä”. Tällöin usko on ihmisen syvää ja sanatonta tietoisuutta tai tunnetta siitä, että hän on pysyvässä riippuvuussuhteessa johonkin sellaiseen perustaan, josta käsin olemassaolo on mielekästä. Tätä perustaa kutsutaan Jumalaksi. Martti Lutheria mukaillen, jos elämän mieli syntyy rahasta, silloin raha on jumala.
Oikein liberaalissa liberaaliteologiassa uskonnollinen usko itse asiassa on sama asia kuin niin sanottu perusluottamus, että ”elämä kantaa”. Silloin uskonnottomuus tarkoittaisi perusluottamuksen puuttumista.
Kun Enqvist sanoo, että ”usko on tunnetta”, mieleeni ei heti tule muuta sopivaa teologista viitekehystä kuin edellä kuvattu jatkumo Origeneesta Schleiermacheriin. Tällöin minun ja Enqvistin yhteinen kysymys voisi olla: Jos usko on ”perusluottamusta”, eikö siitä voi puhua ilman, että kutsuu sitä ”uskoksi”? Mikä tässä on enää ”uskonnollisuutta”? Vastaus riippuu ehkä siitä, kuinka ”uskonnottomasti” voidaan puhua elämän mielestä.
Asian kiteytti eräs ateistiystäväni. Kuvitellaan, että maailmankaikkeus on huone. Tiede, kertoo, millainen tämä huone on. Tiede ei kuitenkaan kerro, mitä täällä pitäisi tehdä. Tai miten oleminen huoneessa olisi mielekästä. Jossain näillä paikkein saattaisi olla ”uskonnon paikka”.
Enqvistin kirja herättää niin runsaasti ajatuksia, että papiston pitää nopeasti kirjoittaa syvällinen vastine. Keskustelukanava on auki.
Juhani Huttunen
Kari Enqvist: Uskomaton matka
uskovien maailmaan.
WSOY 2012, 230 s. 21,95 euroa.
Jaa tämä artikkeli: