Uskomme velkaan
Parin vuoden aikana olen törmännyt useampaankin hahmoon, joilla on ollut samantyyppinen toive: kunpa yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa käytäisiin enemmän logiikan ja järjen ehdoilla. Tämä toive on myös ilmaistu hyvin samantyyppisin sanankääntein. Poikkeuksetta tämän toiveen esittäjät ovat olleet keskustelijoiden oikealta laidalta.
Tämähän on sikäli erikoista, että oikeistolla on viimein jonkinlainen hegemonia ja johtoasema. Jos rationaalisuus olisi erityisesti oikeistolainen hyve, eikö päätöksenteko olisi juuri nyt poikkeuksellisen paljon tosiasioihin perustuvaa? Ilmeisesti ei, vaan syypäitä tunteellisuuteen ovat lähes kaikki. Onko siis käynnissä erityinen aikakausi, jolloin tunteet jylläävät poliittisessa päätöksenteossa?
En usko. Enemmän kyse on siitä, että keskustelijat ovat sitä mieltä, että päätöksenteko perustuu vääriin faktoihin ja vääriin tutkimuksiin. Toisekseen he eivät havaitse, että maailma ei yksinkertaisesti ole looginen. Ei varsinkaan sen vuoksi, että yhteiskunta koostuu ihmisistä. Ihminen ei nyt vain ole kovinkaan usein johdonmukainen. Ja kolmanneksi: lähes kaikkia näkemyksiä tukemaan löytyy ihan varmasti tutkimus. Siksi yllättävän monet asiat ovat lopulta uskon ja tunteen asioita.
Otan esimerkin: valtion velka. 1990-luvulla taloustutkijat olivat sitä mieltä, että se voi ihan hyvin olla yli sata prosenttia bruttokansatuotteesta. Nyt 60 prosenttia on huoltosuhteen ja EU-säännösten vuoksi pyhä raja. Mutta tosiasiassa valtion velan ”sopiva” suuruus on uskon asia. Millaisesta velkataakasta Suomi selviää, riippuu parametreista, jotka vain tulevaisuus näyttää. Silti poliitikot puolin ja toisin esittävät, että juuri heidän käppyränsä osoittavat ne faktat, joiden perusteella velkaa pitää joko hillitä tai sitä voidaan ottaa lisää.
Omia näkemyksiä on syytäkin perustella loogisesti ja tukea kovalla datalla. Mutta lopulta elämä on kiinni siitä, mihin uskomme.
riku.siivonen@avajaopen.fi
Kirjoittaja on urkukeräilijä
ja viestintäyrittäjä.
Jaa tämä artikkeli: