Maanhiljaisten usko. Suurin osa antiikin ajan ihmisistä asui maalla. He eivät osanneet lukea saati kirjoittaa. Uskonelämä merkitsi turvaamista Jumalaan. Uskontunnustuksetkin osittain kehittyivät käytännön uskonnonharjoittamisessa, liturgiassa. Kuitenkin varsinainen kristinoppi muodostettiin läpeensä kreikkalais-roomalaisessa filosofisessa ympäristössä, johon kytkeytyi hengellistä ja poliittista vallankäyttöä. Turmeltuiko Jeesuksen perintö? Kuva: Timo Saarinen
Uskon valta
Kristinuskosta tuli eurooppalainen mahti, kun maalliset hallitsijat ymmärsivät sen mahdollisuuden vallankäytössä.
Vanha herra matkustaa Espanjan pääkaupungin Madridin pääväylällä Calle Serranolla. On vuoden 2011 elokuu, päivä on painostavan helteinen. Matka taittuu erikoisvalmisteisella pick-upilla, jonka lavalle on rakennettu korkea lasikoppi. Sen suojista 84-vuotias paavi Benedictus XVI vilkuttaa kansalle. Jos lasikopissa ei olisi ilmastointia, paavi varmaan pyörtyisi.
Ensimmäinen papamobilella tervehdyskierroksensa tehnyt paavi oli puolalaissyntyinen Johannes Paavali II. Tullessaan valituksi lokakuussa 1978 hän ei enää edeltäjiensä tavoin suostunut nousemaan ikiaikaisen kuninkaiden kantotuolin, sedia gestatorian, pehmeälle penkille.
Ensimmäinen ajatukseni on valta.
Tunnen itseni kyyniseksi sanoessani tuon sanan, mutta juuri valta on varmaan syy siihen, että paavimobiilin ikkunat ovat luodinkestävää lasia.
Benedictus XVI:n vierailu Espanjassa ja Saksassa viime elo- ja syyskuussa repi eurooppalaisten mielipiteet kahtia. Espanjassa 120 katolista pappia lähetti Madridin arkkipiispalle kirjeen, jossa paheksuttiin sitä, että Coca-Colan kaltaiset suuret liikeyritykset sponsoroivat paavin matkaa. Ehkä lasikopissa nautittu Coke Zero virkistää.
Kirjeessään papit kirjoittivat: ”Valtaan ja rahaan luottaminen tarkoittaa antamista periksi kiusaukselle, joka on yhtä vanha kuin kirkko.”
Kuitenkin kirkon historiassa yksimielisyys on saavutettu aina vain pakottamalla. Kenellä siis on valta määritellä puhdas usko? Maailmassa on 38 000 eri kristillistä kirkkoa, niistä useimmat eivät hyväksy toisiaan. Mitä järkeä on siinä, että tavallisia ihmisiä, jotka eivät ole kuulletkaan kaikista teologisista hienouksista, rajataan ulkopuolisiksi siksi, että he vain sattuivat kuulumaan väärään seurakuntaan?
Historiallinen tosiasia on, että syntyessään kristinusko oli kaukana vallan ytimestä. Sitten tapahtui jotain.
Vuosi 25 jKr. galilealainen rakennusmies Jeesus Nasaretista nostaa kiven. Hänen kämmentensä uurteissa on kivipölyä ja hiekkaa. Rystysten kohdalta nahka on nirhautunut, mutta Jeesus ei huomaa sitä. Hän puhuu arameaa mutta osannee ainakin rakennusalan sanastoa kreikaksi.
Raamatun takaosan kartassa vain muutaman kilometrin päässä Nasaretista luoteeseen sijaitsee Sepforiksen kaupunki. Se oli vilkas kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuurin läpitunkema metropoli, jossa oli teatteri. Lähiseudun rakentajat kävivät siellä töissä tai hankkimassa rakennustarvikkeita. Siellä Jeesuskin kuuli vieraita kieliä.
Sitten hän jätti rakennustyömaan ja ryhtyi julistajaksi. Uudessa testamentissa on 13 kohtaa, joissa Jeesusta puhutellaan rabbiksi. Tämän rabbin sanoma on hyvin yksinkertainen mutta vallankumouksellinen: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” (Mk. 1:15)
Jeesuskin puhuu vallasta. Kirkkoraamatun ”Jumalan valtakuntaa” parempi käännös olisi Jumalan valta. Raamatuntutkijat kertovat vitsiä, että Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, mutta syntyikin kirkko. Onko niin, että kun ihmiset alkavat puhua Jumalan vallasta, he alkavat käyttää sitä toisiaan vastaan? Kenen valtaa se sitten on?
Ensimmäiset kristityt olivat arameankielisiä juutalaisia, jotka vaativat seurakuntalaisilta ympärileikkausta. He eivät tunteneet niitä kreikkalaisen filosofian hienouksista, joiden pienistä eroista kirkkohistorian merkittävimmät kiistat on käyty.
Itse asiassa, kuinka paljon tavallinen maanhiljainen on jokapäiväisessä selviytymiskamppailussaan voinut kostua pienen eliitin kirjoittamasta monimutkaisesta ja abstraktista teologiasta?
Rooman imperiumin väkiluku oli korkeimmillaan yli 80 miljoonaa. Asukkaita oli yhtä paljon kuin nykyään Saksassa. 10–20 prosenttia väestöstä asui kaupungeissa. Niistä enin osa oli pikkukaupunkeja, mutta edistyksellisessä Roomassa oli jopa kerrostaloja.
Kolmannes lapsista kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana. Likainen vesi aiheutti ripulia, johon vauvat menehtyivät. Ihmiset olivat kitukasvuisia ja puutostautien runtelemia. Heidän ravintonsa koostui yksipuolisesti leivästä ja puurosta. Lukutaito oli harvinainen.
Antiikissa ei ollut ”uskontoa” samanlaisena ilmiönä kuin nykyajan ihminen sen mieltää. Roomalainen religio merkitsi riippuvuuden ilmentämistä ja palvomista suhteessa suvun vanhimpiin, valtiomiehiin, keisariin ja lopulta jumaliin. Uskonnollisen palvomisen asteikkoa vastasivat vallan portaat yhteiskunnassa.
Ja taas – valta.
Perheen ja suvun jatkuvuuden takeena ja palvonnan kohteena oli suvun päämiehen erityinen syntymä- tai suojeluhenki genius, joka sanana on samaa juurta kuin biologiasta tuttu geeni. Keisarikultissa keisarin genius oli jumalilta saatua. Roomalainen uskonto todella oli vallan välikappale.
Yksityisen hartaudenharjoituksen suhteen Rooma oli kuitenkin suvaitsevainen. On todennäköistä, että jotkut tavalliset kristityt kunnioittivat myös muiden uskontojen pyhiä salaisuuksia.
Varhaiskirkon teologinen keskus ei silti sijainnut Roomassa vaan Afrikassa. Nykyisenlaista paaviutta ei vielä ollut olemassa. Eri puolilla Imperium Romanumia kristityillä oli omat uskonopilliset korostuksensa. Yksimielisyydestä ei ollut tietoakaan, harvoin maalainen edes tiesi, että toisella puolen valtakuntaa seurakuntalaiset uskovat eri tavalla. Sitten keisari Konstantinus Suuri (n. 272–337) havaitsi kristinuskon vallankäyttömahdollisuudet. Imperiumiin oli kiireesti saatava kaikkia velvoittava yksimielinen uskontunnustus.
Oppikiistojen dramaattisimmat hetket sijoittuvat 300-luvun Aleksandriaan. Siellä vaikutti Areios-niminen (256–336) libyalaissyntyinen presbyteeri eli piispaa pykälän alempiarvoinen pappi.
Areios oli älykäs ja totuudenjanoinen monoteisti. Hänen Jumalansa oli jakamaton, majesteetillinen ykseys. Jos Jumala jakautuisi Isäksi ja Pojaksi, hän ei enää olisi Jumala. Areios opetti, että kun Jumala loi maailman, hän ikuisuudessa loi ensimmäisenä Pojan, joka on Sanaa ja Järkeä.
Kaukaa katsoen tämä kuulostaa ihan oikealta kristinuskolta. Areioksen kanta oli suosittu. Silti hänet kirottiin. Syynä oli se, että koska Areios niin ehdottomasti halusi olla Jumalaa pelkäävä hurskas monoteisti, hän ei voinut nostaa Jumalan Poikaa olemukseltaan samaksi kuin Isä. Siksi hän opetti, että Poika on ”Isän kaltainen”, mutta ”ikuisuudessa luotu”.
Areioksen kannattajat ajettiin Euroopan metsiin.
Isän kaltainen, ikuisuudessa luotu... Päätän tarkistaa, mikä sitten olikaan se oikea, puhdasoppinen kristinusko. Avaan virsikirjan takakannesta Nikean uskontunnustuksen. Se on keisarin käskystä Nikeassa, nykyisen Turkin Iznikissä, muotoiltu ensimmäinen virallinen koko kristikuntaa velvoittava uskontunnustus.
Siellä se sanotaan näin: ”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä...”
Kreikankielisessä alkutekstissä on vain yhden kirjaimen ero Areioksen ja hänet voittaneen Athanasioksen (298–373) välillä. Areioksen teologia kiteytyi sanaan homoiousia (”samankaltainen”), kirkon kanta taas on homoousia (”samaa olemusta”).
Hiuksenhieno ero, yksi pienenpieni kreikan iota. Tuntuu oudolta, että yksi i-kirjain olisi ratkaissut maailmanhistorian kulun.
Mutta mitä, jos Areios olisi voittanut? Jos Jeesus olisi pudotettu jumaluudesta, hänestä olisi tullut jonkinlainen puolijumala, idoli tai profeetta. Kenties kristinuskolla ja islamilla ei olisi paljonkaan eroa.
Paavimobiili pysähtyy. Hydrauliikalla toimiva istuin laskeutuu napin painalluksella alas, ja Benedictus XVI astuu takaovesta ulos helteeseen. Hän pitää puheen Madridin läheisyydessä sijaitsevassa lentotukikohdassa. Äkillinen rankkasade piiskaa miljoonapäistä kuulijakuntaa, ja tuuli riuhtaisee mukaansa paavin lakin.
Vastaavassa tilanteessa Benedictuksen eli Joseph Ratzingerin – kansan suussa ”Papa Razzin” – edeltäjä Johannes Paavali II olisi luultavasti murjaissut vitsin. Uransa alussa Johannes Paavali II puhui itsensä nuorison sydämiin, sillä hän oli taitava esiintyjä. Youtuben John Paul II -haulla löytyy ihailijavideoita.
Espanjan jälkeen Benedictus XVI teki syyskuussa virallisen vierailun kotimaahansa Saksaan. Parlamentille pitämässä puheessaan hänkin osasi hauskuuttaa: ”Kaikille lienee selvää, etten levitä täällä jonkin tietyn puolueen propagandaa.” 80 kansanedustajaa kuitenkin boikotoi paavia tämän maailmankuvan vuoksi.
Mutta mitä he siitä tietävät? Regensburgin insinööreille syyskuussa 2006 pitämässään luennossa huippuälykäs paavi puhui järjen käsitteen historiasta: Onko järki vain teknis-materiaalista ja taloudellista hyötyä laskelmoiva työkalu, vai kuuluvatko myös varsinaiset arvokysymykset järjen piiriin? Lehdistö kuitenkin nosti esiin vain Benedictuksen muslimeja loukanneen tölväisyn.
Uskon, että valta itsessään ei ole hyvää eikä pahaa. Valta vain on. En osaa perustella, mutta uskon myös, että vallan määrä on aina vakio. Kysymys on siitä, kenelle valta annetaan ja miten – minkä palveluksessa – sitä käytetään. Nykyinen paavi on länsimaisen kulttuurin vaikutusvaltaisin materialisminvastustaja.
Pyrähdän vielä kerran antiikkiin.
Idässä Roomaa uhkasi Persian suurvalta, jonka yksinvaltainen ”kuningasten kuningas” Ardashir (k. 242 jKr.) liittoutui magien pappiskunnan kanssa siten, että hän asetti jokaisen maallisen hallintovirkamiehen rinnalle myös hengellisen vastuuhenkilön. Niinpä myös ”kuningasten kuninkaan” rinnalla oli ”piispojen piispa”. Muodostettu pappissääty toimi vastavoimana valtakuntaa repiville feodaalisille pikkuruhtinaille.
Persian malli kiinnosti Roomaa, jossa kristinuskolle myönnettiin virallisen uskonnon asema. Ongelman kuitenkin tuottivat ne syrjäseutujen pohjoisafrikkalaiset seurakunnat, jotka eivät olleet roomalaistuneet. Niissä pidettiin luopioina pappeja, jotka vaikeina aikoina olivat osoittaneet joustavuutta Rooman suhteen.
Vastakkain joutuivat taipumattoman linjan piispat sekä keisari Konstantinuksen tukemat mutta luopioiksi syytetyt piispat. Rooman-vastaiset piispat tuomittiin harhaoppisiksi.
Myöhemmin kirkkoisä Augustinus (354–430) puolusti keisarin suosimaa kantaa. Hän loi corpus permixtum -nimellä tunnetun opin, jonka mukaan kirkossa syntiset ja pyhät ovat sekoittuneet. Ehkä sekin oli valtapeliä, mutta lopputuloksena kirkko omaksui näkemyksen, että sen papistossa ja seurakuntalaisissa saattoi olla ihan tavallisia, erehtyväisiä ja heikkoja ihmisiä – jotka juopuvat vallasta.
Juhani Huttunen
Kirjallisuutta: Anni Pesonen & Kirsi Valkama: Arkielämä Raamatun aikaan. Kirjapaja 2010.
Veikko Litzen: Tie Nikeaan. K&H, Turun yliopisto ja Kirja-Aurora 2009.
Jaa tämä artikkeli: